Kuulumisia

En tosiaan ole piiiiiitkään aikaan kirjoittanut tänne. Mulla on ollut kiireistä - mikä on vaan tosi hyvä asia!
Olen ollut marraskuusta lähtien töissä (työkokeilussa, mutta se sopii mulle hyvin!) ja viihdyn siellä tosi hyvin. Aluksi oli huono omatunto siitä, että en ollut enää lasteni kanssa niin paljon kuin mihin olin tottunut. Mutta varmasti tämä on tehnyt vain hyvää meille kaikille. Mulle on tärkeää saada hetki vapaata lastenhoidosta, ja sillä tavalla omaa aikaa töissä ollessani, ja D:lle varmasti tekee hyvää erkaantua vähän musta, koska se on ollut niin kiinni ja riippuvainen. Edelleen se saa varmaan joka aamu siellä huudot, kun ei haluaisi että lähden ja jätän sen sinne, mutta kuulemma sillä menee siellä hyvin, ja niin mä uskon olevankin. Yleensä se onkin aina ollut hankalampi vain nimenomaan mulle ja esim mummin ja ukin luona jos mä en ole siellä niin ei saa niitä raivareita.

Flunssaa, kuumetta ym. on ollut meillä kaikilla tässä. Se on inhottavaa, mulle tulee huono omatunto jäädä pois töistä, ja etenkin kun en edes aina jää itseni takia, vaan olisin itse terve ja kykenevä töihin. Mutta sellaista se on yksinhuoltajilla, siihen on vain totuttava.

Eilen kuulin suru-uutisen... :'( Mummini siirtyi taivaan kotiin <3 Siitäkin koen omatunnon tuskia kun en ole päässyt käymään siellä vähään aikaan. Sinne on muutaman sadan kilometrin matka, joten ollaan yleensä käyty siellä vain kerran kesässä. Jäi kyllä suuri ikävä ja kaipaus <3
Tää on oikeestaan eka kerta, kun multa lähti läheinen. Me ei olla lasten kanssa juurikaan käyty kuolema-asiaa läpi, joten musta tuntuu nyt vähän hankalalta selittää sitä niille. Yritän kyllä parhaani, joten eiköhän se siitä. Pitää ajatella, että hänellä on hyvä olla siellä, ja varmaan jollain tapaa sen henki on aina kuitenkin läsnä. Ainakin haluan uskoa niin.

Niin, ja vielä ehkä se merkittävä asia - olen edelleen sinkku 

(niinkuin kukaan kuvitteli, että siihen tulisi muutosta! :D )

Mulla on taas jotenkin sellainen fiilis että ihmiset (no tietenkin etenkin miehet) on hyvin epäluotettavia, ja helposti ilman syytäkin voivat pettää vaikka luulisi että kaikki olisi suhteessa hyvin. Joten näinä hetkinä en edes halua kumppania, en halua että luulen olevani onnellinen ja antaisin suhteessa kaikkeni, ja silti mies pettäisi tai jotenkin satuttaisi. Mulla ei tietenkään ole mitään kokemusta hyvistä suhteista, eikä huonoistakaan, niin mun mielipide pohjautuu siihen miten olen huomannut ympärilläni tapahtuvan. Joten parempi vain pysyä sinkkuna, niin ei tarvitse pettyä. Mä kuitenkin haluaisin olla jollekin se ykkönen ja riittää sille yksin.

Henkisen kasvun vuosi

Tiedän, että taas on kulunut viime postauksesta aikaa. Mutta kirjottelen kun siltä tuntuu, enkä niin että pakko saada tekstiä aikaiseksi. Tässä on ollut lähiaikoina niin kaikenlaista, ja oikeesti musta tuntuu että oon tän vuoden aikana itse kasvanut ihmisenä tosi paljon. Uusien ajattelutapojen myötä.

Lapsistani 3v ja 6v (pitäis tänne muistaa laittaa joskus kuvat myös D:n viime synttärikakuista!) ovat molemmat oppineet ärrän melko hyvin. Jännää, kun jo keväällä kuulosti että nuoremmalla olis ärrä kohta tulossa hyvin, ja vanhemmalla siis vähän harvemmin se sujui sinne päin, niin luulin että pienempi oppii ennen isompaa sen, mutta aika samoihin aikoihin tää nyt tuli. B:n ärrä on kehittynyt parissa viikossa tosi paljon!
B:n synttärit oli äskettäin, juhlittiin niitä kahtena eri viikonloppuna, että (melkein) kaikki vieraat pääsi tulemaan,. Tällasia kakkuyritelmiä silloin tein. En oo kovin lahjakas kerman, tai sokerimassankaan, kanssa, ja toi yks yrittää olla pupu... Mutta ajatus on tärkein, ja pääasia että tyttö oli tyytyväinen :)

Eskarista ja koulusta on nyt syysloma. Pienin on edelleen mun kanssa kotona. Yhden päivän hän sai olla päiväkodissa, kun pääsin käymään hygieniaosaamiskorttikoulutuksen. Siitä luulisi olevan mulle hyötyä työnhaun kannalta. Olen ollut nyt vähän huono tässä, kun en ole vielä kysellyt työkokeilupaikkaa. Nyt lupaan hoitaa sen pian lähiviikkoina!!! Mutta tosiaan selitän tätä nyt tällä mun henkisen kasvun ajanjaksolla.

K:n isähän tuli kuvioihin vajaa pari kuukautta sitten. Pari kertaa ollaan tässä nähty, ihan vaan sitä isää. Ja isyyshän on nyt varmistunut netistä tilatun dna-testin avulla (kotitesti.fi). On kyllä niin helpottavaa saada varmuus tähän asiaan, eikä tarvitse enää stressata sen kanssa. Mutta hyvin siis kävi, just niinkuin pitikin. Ensi viikolla mennään Helsinkiin, niin tavataan myös sen perhe siellä. Mun lapset odottaa innoissaan etenkin K:n pikkuveljen tapaamista. Se on suunnilleen puoli vuotta mun nuorinta vanhempi. Mä nyt yleensä tykkään aina kaikista lapsista, ja mun lapsetkin tykkää pikkuisista (ellei D:lla ole sellanen huono päivä), niin luulisin että kaikki menee hyvin muutenkin. Tottakai etenkin K odottaa myös isänsä tapaamista. Mä toivon, että tää tutustuminen edistyis nyt hyvin jatkossa. Tosiaan vielähän ei oikeesta voida sanoa edes tuntevamme koko henkilöä. Mutta avoimin mielin tähän juttuun nyt ainakin lähdetään mukaan.

B on nyt taas kysellyt enemmän että miksei hänellä ole iskää. Ja mä kun olen nyt itsekin henkisesti kasvanut, ja oon sit tietenkin tosi fiksu ja järkevä ja vastuullinen (ja kaikki mahdolliset ylistyssanat :D ), niin oon tässä oikeesti ajatellut (ja laittanut ajatusta jo liikkeellekin), että alan selvitellä myös tyttöjen isäasioita. Tässä tietysti kestää vielä ja pitää selvitellä asioita, mutta pikkuhiljaa, jos vaan vastaanotto sieltä toisesta päästä olis asiaan ok. Haluun jotenkin tietää myös näiden juurista. Ennenhän mä en ajatellut asiaa ollenkaan näin pitkälle. Mutta en pysty ajattelevani vaatia heiltä yhtään mitään, edes tapaamista, koska haluan että asiat menee vapaaehtoisesti, muuten ne ei varmasti sujuisi. Jos mä saisin ne kerran tapaamaan, ja niitä ei kiinnostaisikaan, ja koko juttu jäisi siihen, niin siitä tulisi vaan paha mieli. Että sillon on parempi ettei ollenkaan tapaakaan. Mutta, jotta tietäisin jotain mitä voisin sit joskus lapsillenikin kertoa. Mutta jos heitä oikeesti kiinnostaa tutustua, niin annan siihen mahdollisuuden. Mutta siis todellakin heidän pitää olla aivan varmoja sitten.

Mä oon taas blondi. Tai no onhan tässä vaikka mitä väriä, sinistä jäi toiselle puolelle :D ehkä näyttää myös vähän vihertävältä ja lilaltakin. Mutta musta se on ihan jees, eipähän oo ihan perustylsätavis. Mun olemukseen sopii erikoisemmatkin. Ja yritän kasvattaa vinon otsiksen taas. Hiukset on sellanen asia mihin usein kyllästyn. (Jos olis varaa niin pitäisin pidennyksiä, koska pitkät hiukset on aina ihanimmat <3 ) Mutta yleensä mä aina palaan takas blondiin. Sit kun kyllästyn näihin niin laitan taas jotain väriä.

Viime lauantaina pääsin käymään kaverin kanssa ihmisten ilmoillakin.
Harvinaista luxusta <3
(ei löytynyt tulevaa poikaystävää)
Yhdelle kaverille muokkasin Rarity-ponin sen tyyliseks :D

Ja kattokaa, mitä facebookin testikin sanoo :(
Surullista, mutta totta tää taitaa olla :'(

Taas tätä yksinäisyysjuttua

Voisin kai palata taas vanhaan aiheeseeni, siihen yksinäisyyteen. Koko ajanhan mulla on sen kanssa ongelmia, välillä se häiritsee enemmän, ja välillä vähemmän.

Oikeesti mulla ei oo täällä lähellä ketään sellaista ystävää, ketä vois nähdä usein. Mulle ei riitä puhelimessa puhuminen, en saa siitä sitä samaa mitä sais jos hengailis ja tekis asioita ja livenä juttelis jonkun kanssa. Mä voisin kyllä nähdä, mut muilla on omat elämänsä ja ei oo aikaa. Mä oon yleensä joka päivä lasteni kanssa, ja sen lisäks nään niiden kavereita, ja eskarin pihalla ehkä jotain kelle saattaa moi ja muutaman lauseen heittää. Miks mun elämä on tässä asiassa menny tällaseks? Ennen oli kavereita keiden kanssa hengailla. Nyt niitä ei oo -ainakaan juurikaan täällä samassa kaupungissa. En usko et kenenkään elämässä on tarkoitus olla näin paljon yksin, ellei hän sitä välttämättä itse halua niin. Mutta mä kyllä olisin sosiaalinen ja kaipaan seuraa.

Ja tottakai sinkkuus ärsyttää edelleen ja paljon, en näe että tähän asiaan välttämättä on koskaan tulossa muutosta. Ei sellanen tuu noin vain missään vastaan ja mä en pysty olemaan juurikaan missään tarjollakaan ilman lapsia (+ mun rajoittunut maku 'vähän' vaikeuttaa asiaa). Toki oon tosi kiitollinen ja onnellinen mun lapsistani, mut aina ne ei riitä, joskus haluaisin jo jotain muutakin.

Tällä hetkellä varmaan eniten koko maailmassa toivoisin, että saisin kokee sen 'normaalin' tunteen. Mikä on monelle niin tavallista, suurin osa varmaan on sen tyylistä ainakin kokenut joskus, mutta mä vaan en ikinä. Siis ihan normaalia perhe-elämää. Ei pitäis olla liikaa vaadittu, kun on niin arkinen asia. Mä vaan en tiiä sellasesta yhtään mitään. Että perheessä olis nainen, mies ja lapset. Etenkin iltaisin on aina ihan tuskaa kun lapset saanut nukkumaan, kun tajuaa että tässä ihan yksin on, ei oo ketään kenen kans höpötellä ja istuskella ym.

Musta sellanen aivan ihana kuvitteellinen tilanne olis, että yhdessä kävelyllä jonkun kanssa kenestä välittää paljon, työnnellä yhteistä vauvaa vaunuissa... Ajatella, oon kolmet vauvat työnnellyt yksin, en koskaan mitenkään tolla tavalla. Miten mä oon voinu olla niin ääliö, että saman ei-hyväksi-koetun asian tehny kolme kertaa. Mokasin vissii jossain vaiheessa elämää. Mutta noinkin normaali asia on mun mielikuvissa niin ihana ja samalla mahdoton. Ja mä ikuinen vauvakuumeilija silti edelleen haaveilen vauvasta vaikka jo kolmen lapsen yksinhuoltajana on kyllä ihan tarpeeksi. Mut pointti oliskin siinä, jos joskus en olis enää yksin.

Oon varmaan ikuisesti kateellinen kaikille pareille. Tiedän, että kateellisuudesta pitäis päästä, eikä sen antaa ohjata elämää, mut luulen et mä pääsen siitä vasta sitten kunnes saan oman kokemuksen. Mä en tällä hetkellä nää muiden suhteissa kun pelkästään oman yksinäisyyteni.

Mä en enää vaan viihdy sinkkuna. Ennen kyllä viihdyin, mutten enää noin pariin vuoteen. Oon ollut sellainen jo tarpeeksi kauan, koko ikäni, niin alkanut todellakin kyllästyttämään. Muuten oon sitä mieltä et ihmisen on hyvä osata olla myös yksin välillä, ettei esim. eron jälkeen oo pakko samantien löytää kumppania, joka kiireessä etsittynä varmaan oliskin epäsopiva. Mutte kun pakko olla jonkun kanssa, koska ei 'osaa' olla yksin.

Mut mä oon ollu tarpeeks yksin, niin mulla ei oo siitä kiinni etten osais. En vain enää halua enkä viihdy. Oon todellakin kyllästynyt olemaan yksin. Tuntuu että musta puuttuu joku iso osa, kokemus, kun en ole koskaan seurustellut. Mutta oon huomannut etten mä etsimälläkään löydä itselleni miestä. En siis etsi, mutta yritän pitää silmät auki ym. Pitäis tosiaan vaan päästä olemaan enemmän tarjolla. Ja mua kun ei kukaan muu koskaan lähesty kun facebookissa sinkkuryhmistä yleensä yli-ikäiset miehet monen sadan kilometrin päästä. (En hyväksy kaveriksi tuntemattomia, enkä vastaa viesteihinkään jos profiilikuva ja/tai viesti ei ole mielestäni kiinnostava. Tämä siksi koska oon huomannut että jos yritän ystävällisesti vastata, niin sitten ne ei silti luovuta vaan jankuttaa ja melkein varmaan janoaa sitä, että luettelisin kaikki asiat mitkä mun mielestä niissä mättää -enkä niin halua tehdä.) Vaikka olen netissä sinkkuryhmissä, niin en niistä etsi elämänkumppania. Siellä on liian suuri painoarvo kuvilla, mikä valitettavasti vaikuttaa muhun. Haluun tavata live-elämässä, siinä on helpompi katsoa myös pintaa syvemmälle. Oonkohan mä jotenkin aivan kamala tai pelottava. Joku syy tähän kaikkeen yksinjäämiseen pitää olla. Tai sitten mun mukana tulevassa sirkuksessa on muille sit ihan liikaa.

Kyllä mä haluun joskus tietää mitä rakkaus on. On oikeesti epäreilua, jos en saa sitä koskaan tietää. Koska varmasti se on erilaista, kuin rakkaus lapsia kohtaan. Eihän tässä maailmassa tarviis olla kun vaan yks mulle sopiva mies, varmasti sellanen on olemassa, on vaan tosi vaikeeta löytää se.

Selvennykseksi uteliaille

Tässä on nyt joitain asioita, mitkä häiritsee mua siinä, että jotkut ketkä ei tunne mua, niin luulee tietävänsä asioista. On se aina inhottavaa joutua juorujen kohteeksi etenkin kun totuutta väritellään. No, onneks mä oon tottunu siihen eikä tuntemattomien mielipiteet kiinnosta. Mut jos tuntemattomien on pakko selitellä netissä asioita mitkä ei pidä paikkaansa niin tunnen tarvetta selventää asiaa.

Ensiksikin mun lasten nimien inhottava arvostelu ei liity mitenkään siihen millaisia valintoja oon tehnyt. Mä en itse koe tarpeelliseksi arvostella muiden lapsissa mitään asioita. Viattomia toiset täällä aikusten julmassa kritiikkimaailmassa. Itse olen ylpeä omien lasteni nimistä ja mulle ne tuo vaan positiivisia mielikuvia. Ja luulen, että jokaisella muullakin vanhemmalla on sama juttu omien lastensa nimistä.

Ja myöskään älkää yleistäkö, että olisi ollut yksiselitteinen tapa saada kaikki lapset. Olen ennenkin sanonut, että jokaisen lapsen kohdalla olisi eri tarina enkä kenenkään kohdalla ole huijannut miehiä. Miehet on ollut ihan yhtä tyhmiä ja vastuuttomia kuin minäkin (tai sitten tietoisia asiasta tämän viimeisen lapsen kohdalla halustani saada lapsen ja hyväksynyt sen).

"Se on mennyt tietoisesti baariin etsimään miestä ovulaation aikaan ja tarkoituksella halusi myös olla ilman ehkäisyä ja varmuuden vuoksi useampana päivänä. Kaikki hänen lapset ovat saanut alkunsa niin että tietoisesti mennyt etsimään siittäjää"
"Tekee lapsia tolla tyylillä!" Siis anteeks millä tyylillä??? Mitä te mistään tiedätte? Nähtävästi kukaan ei tiedä mistään mitään vaikka oon useemman kerran yrittänyt korjata näitä vääriä luuloja! Mua ottaa päähän kun tuntemattomat kirjottelee ihan vääriä tietoja ja sitten varmaan kaikki ketkä lukee niiden juttuja niin luottaa näihin sanoihin.

En ole ainuttakaan lasta tehnyt niin, että kieroilen ja menen baariin pokaamaan sopivaan aikaan! Viimeistä kuumeillessa kyllä vitsailin tekeväni niin muttei siihen ollut tarvetta. Toi on nyt vissii monelle jäänyt päähän ja niistä on kivaa puhua ympäri internettiä että olisin kaikki lapset tehnyt niin. Jännä vaan miten jotkut väittää tietävän miten asiat on... Eikä asiat kuitenkaan ole ollenkaan niin.

Kaikkien isistä myöskään ei ole epäselvyyttä. Ja keskimmäisen (varma) isä tietää kuinka 'kamalan hirveän' nimen olen tytölle antanut. Meidän perheessä ei vain ole isiä kuvioissa, syytä sen kummemmin selittelemättä, tai edes tietämättä.

En ole ylpeä kaikesta menneisyydessäni, mutta sille ei enää muuta voi kuin keskittyä nyt tähän hetkeen ja tulevaan ja yrittää nyt parhaani. Lapseni on mulle kaikki kaikessa, enkä todellakaan toimi missään asiassa niin että tiedostaisin tekeväni heille jotakin huonoa. Tottakai mä haluaisin tavallisen perheen missä on nainen, mies ja yhteiset lapset. Mutta se ei kaikille ole mahdollista. Olen kiitollinen siitä, että nyt edes esikoinen saa mahdollisesti isän elämäänsä.

Terveisin: 'ihan kamala lutka'

ps. tällä lutkalla tulee tänä viikonloppuna 4 vuotta täyteen 'selibaattia'

'Ihana' some

Mun liika avoimuus taas kerran tuotti ongelmia. Pidän/pidin hetken hiljaiseloa nyt koko somessa. Muutenkin sellainen aika et parempi keskittyä ihan oikeeseen elämään.
Millon mä opin pitää suutani kiinni enemmän ja sormet pois näppäimistöltä. En tiedä, en ehkä koskaan. Mä oon avoin ihminen ja luotan helposti kaikkiin ja kaikkien hyväntahtoisuuteen VAIKKA oon monta kertaa huomannut ettei niin ole. Tuntemattomille ei pitäis kertoa mitään. Vaikka oon kyllä sen jo oppinut ettei muiden mielipiteillä ole väliä, tuntemattomat ei tiedä koko totuuksia ja vaan niillä ketkä tuntee mut ja asia niitä koskettaa tietää miten asiat on ja niiden mielipiteillä, jos joidenkin, on vain väliä.

Mä oon useemman kerran kavereilleni valittanut asiasta et mä oon liian avoin ja luotan liikaa kaikkiin, yksi sano mulle että avoimuus on elämän hienoimpia asioita! Niinhän sen pitäiskin olla. Mut ei se taida tässä maailmassa olla. Mä ajattelen aina ensin kaikista hyvää. Lähtökohtaisesti aina ensin pidän kaikista, kunnes ne antaa siihen aihetta ettei näin kannata. Oon sillä tapaa jäänyt lapselliseksi. Pitäisi jo tajuta millainen maailma on.

Miks mua on niin helppo 'kiusata'? Oon erilainen kun suurin osa, niin sekö on se syy? Oon tehny erilaisia valintoja kuin muut, ja tykkään eri asioista kuin muut. Oon monesti miettinyt et pitäis alkaa ihan tavalliseks, ei sais erottuu massasta, mut se ei olis mua enkä tuntis olevani oma itseni sellaisena. Mulla on omat mielipiteet, jotka haluan ilmaista. Vaikka yritän silti välttää aina sitä että vaan mun mielipide olis oikee, ja muiden väärä, koska niin se ei ole. Jos on erilaisia ihmisiä, niin pitääkin olla myös erilaisia mielipiteitä. Pointti on siinä et jotkut hyväksyy ne ja jotkut ei. Joidenkin mielestä mikään ei voi eikä saa olla niin kuin mulla on.
Aika jännä juttu miten kukaan muu ei vissiin oo koskaan mokannu missään. Ja tääkin että, jos oon tästä edellisestä asiasta hieman epävarma, niin luulen että tuskin oon maailman ainoa siinä tilanteessa. Varmaan asia on yleisempää kun mitä kuvittelette sen olevan. Mutta asiasta en enää puhu (tai kirjoita) kenellekään ennenkun pystyn todistaa epäilijöille.

Mun lasten nimet kyllä kaikki vois jättää rauhaan. En mäkään hauku ja arvostele teidän lasten nimiä, vaikken itse tosiaan niitä nimiä antais. Eiköhän jokainen anna lapsilleen sen nimen mitä ite pitää parhaimpana ja kauneimpana?

Aikuiset sanoo lapsilleen koulukiusaajista ja puhuu suvaitsevaisuuden puolesta, mutta kyllä osa aikuisista on itse ihan yhtä pahoja. Muka aikuisia, ei uskois kyllä todellakaan osasta. Mä ainakin yritän opettaa lapsiani suvaitsemaan erilaisuutta ja olemaan kilttejä toisille. En yhtään ymmärrä toisten haukkumisia, kiusaamisia, syrjimisiä siksi jos toinen on vähän erilainen ja toisella on asiat vähän eri tavalla kuin toisella.
Hei haloo, järki päähän, näillä some-kiusaajien, joiden pitäisi olla fiksuja aikuisia, esimerkillä jälkikasvuista ei kasva niitä suvaitsevaisia hyviä ihmisiä, vaan todennäköisemmin niitä koulukiusaajia. Miksi kaikkien pitäisi olla samanlaisia, tykätä samoista asioista ja tehdä samoja ratkaisuja? Eikö jokainen sais vaan olla oma itsensä ilman muiden tuomitsemista?

Suurin uutinen ikinä!!!!!

Mun esikoisen isä on löytynyt!!!!

Mun lapsi sai eilen isän elämäänsä, noin kymmenen vuoden jälkeen. Oman oikean biologisen isän, ketä ei oo koskaan ennen nähnyt, tai edes kuullut siitä mitään. Ihanaa, että hän on vihdoin valmis isäksi! Oli kyllä tosi kiinnostunut K:sta ja valmis ottamaan sen mukaan elämäänsä. :)

Joo, luit ihan oikein! En mä meinaa uskoa tätä itsekään!

Oon niin onnellinen mun lapsen puolesta. <3

Tavattiin eilen, minä, K ja sen isä, ja tapaaminen päättyi siihen kun se sano mun pojalle, että: "Onks kivaa kun nyt voit kertoo sun kavereille, että sulla on iskä?"

Mutta nyt voin avata tätä tarinaa vähän enemmän miten sai alkunsa (ei siis K, vaan tämän asian eteneminen), kun enää tää ei oo salaista.

Mä olin tavallaan etsinyt sitä tässä jo pari vuotta, kyselly ihmisiltä, että tietääks kukaan mitään sen yhteystietoja (itsehän tiesin lähinnä vaan etunimen ja entisen bändin), oli se kyllä jotain kautta kuullut, että mä yritän saada siihen yhteyttä ja ajatellutkin että se itsekin jossain vaiheessa ottais muhun yhteyttä. On siis ollut koko tän kymmenen vuotta kuitenkin tietoinen asiasta.

Mä kävin Helsingissä alkukuusta ilman lapsia, mun reissun projektina oli yrittää etsiä tätä isää. Kävin sen entisellä työpaikalla kyselemässä, muttei kukaan tiennyt, jätin sinne kuitenkin viestin, jos joku tietäisi ja laittaisi viestiä eteenpäin. Se olikin kyllä nähnyt mun kaveri jo aikaisemmin (mikä oli tosi rontti kun ei ollut mulle kertonut mitään että on nähnyt sitä vaikka tasan varmasti tiesi että mä etsin sitä!), ja jutellut tästä asiasta sen kanssa. Se kaveri oli siis mun elämässä tiiviisti mukana siihen aikaan kun odotin esikoistani, niin tämä tiesi kyllä siltä kysellä. Mutta oli kieltänyt mun kaveria kertomasta mulle, että oli halunnut itse ottaa muhun yhteyden kun on valmis.

Me ollaan molemmat oltu erilaisia silloin kymmenen vuotta sitten. En varmasti olis enää edes tunnistanut sitä kun on kajalit on vaihtunu partaan ym. :D Epäilin tässä jopa sitä, että joku väärä ihminen olisi saanut viestin ja tää olisi joku huijari lapsen sieppaaja, koska mä en saanut siitä mitään mielikuvaa, että olisi sama tyyppi kymmenen vuoden takaa. Mutta en mä sitä enää epäile, osasi kertoa vanhojakin juttuja kuitenkin. Mietin kyllä sitäkin, etenkin ennustajan viestin jälkeen, että jos se halus ottaa yhteyttä vaan munuaisen toivossa. Mut kuulemma sille ei oo tarvetta, kysyin. Sen lapsi ja itsekin on terveitä.
Ennustajalta kun kysyin hommasta niin se vastasi, että: "Ole hieman varauksellinen hänen suhteensa, sillä hänellä on oma elämä tällä hetkellä hieman huonoissa kantimissa ja kaipaa lähinna vain apua asiassaan." No eihän mulla kyllä ennenkään nää asiat ole pitänyt paikkaansa.

Ei siitä olisi silloin aikoinaan mitenkään isää saanut, ja itsellänikin oli tosi lapsellinen ajatusmaailma, enkä osannut ajatella tulevaisuutta pidemmälle lapsen kannalta, vaan että hyvinhän mä itsekseni tässä pärjään mitään ylimääräisiä haittatekijöitä. Silloin olisi varmasti ollut ihan väärä aika, ja vastuuseen pakottamalla ei varmasti olisi tullut muuta kuin riitaa ja huonot välit. Nyt on sopiva aika, kun se on vapaaehtoinen ja valmis tähän. Mä uskon että tää voi nyt onnistuakin.

Yllätyin kovasti kun se loppuviikosta (torstaina, kunnolla sit perjantaina) soitti mulle, että haluaa tavata ja olla mukana pojan elämässä. Tosi upee juttu, tottakai se käy! Mulla on muutenkin tuntunut jollain tapaa etten enää riittäis K:lle ja tää vois olla sille se puuttuva palanen mitä se kaipaa. Toivon todella että se myös nyt sitten on oikea isä (pitää tehdä testit), ettei lapsen tarvii pettyä, että ensin tulee elämään ja sit poistuu samantien. Vaikuttaa kyllä itsekin olevan aika varma asiasta. Sanoi, että kuvia nähtyään heti tiesi että se on sen lapsi, ettei siitä voi erehtyä, että kyllä oman lapsen tunnistaa. Ei kai se huvikseen olis eilen puhunu K:lle niin että se olisi sen isä, jos ei itsekin olisi aika varma asiasta.

Niin siinä puhelimessa puhuttiin miten asiassa edetään, ja päättikin tulla näin pian jo käymään täällä. Kaikki meni niin hyvin! Luulen, että kaikille meille jäi siitä hyvä fiilis. K:n tunteista en oikein tiedä, kun ei se niitä mulle koskaan näytä, se ei oo koskaan mulle puhunut sellaisia syvällisempiä juttuja, mutta toivottavasti isästä nyt tulee sille sellanen henkilä kelle se voi puhua ja avautua ihan mistä vaan. Luulen kyllä että sisäisesti K varmaan hyppii ilosta, vaikkei sitä muille näytäkään. :)

Mä oon ollu tässä muutaman päivän nyt niin täpinöissäni, oon niin onnellinen K:n puolesta! <3 Ihanaa, että vihdoin mein elämään tulee jotain positiivista muutosta!

Niin, ja sillä on puoliso jonka kanssa on toinen lapsi, joten K:lla on pikkuveli! Mutta älkää siis kukaan höppänä nyt kuvitelko mitään enempää kuin vaan se, että on aivan huippua et se haluu osallistua K:n elämään! Nyt tää ei oo enää salaisuus, kun se itsekin sano K:lle olevansa sen iskä ja oon nyt kertonnut jopa mun porukoillekin. Aikaisemminhan en koko asiasta oo puhunut kuin vain harvoille valituille ystäville. Mun vakiovastaus että 'ei vaan ole isää' on nyt vihdoin muuttunut edes yhden lapsen osalta! :)

Luulen, että pojalle isän löytyminen on jopa vielä tärkeämpää kuin tytöille. Mutta mistä sen tietää jos vaikka vuosien päästä muutkin aikuistuisivat ja tulisivat viisaammiksi. Annan kyllä mahdollisuuden varmasti, jos jotain jossain vaiheessa alkaakin kiinnostamaan. Mihinkään en pakota juuri siksi, koska siitä ei tulisi sitten hyvää suhdetta, vaan varmaan pelkästään riitoja ja eripuraa. Ajatellaan lasten parasta. Oikeasti niillä olisi oikeus tutustua isiinsä jos se vain on mahdollista. Nyt tästä voi tulla hyvä isä-lapsi suhde, kun sen voi aloittaa hyvillä mielin ja halutusti.

K on koko elämänsä ollut vaan tyttöjen keskellä, niin tämä on varmasti erittäin tervetullutta vaihtelua! :) Mun poika saa tehdä tänä vuonna ensimmäistä kertaa elämässään isänpäiväkortin isälle <3 Ihanaa, että hän on vihdoin valmis ottamaan vastuuta ja antaa mun pojalle jotain mitä mä en pysty sille antamaan. Oon niin kiitollinen siitä, että mun poika saa isän elämäänsä, mitä jokainen lapsi ansaitsee <3

Viime joulukuussa olin facebookkiin kirjoittanut tällaisen tilapäivityksen: "Nonniin, nyt K sano et se haluu iskän. Sanoin sille et jos ikinä saisin poikaystävää, niin se ei silti olis sen iskä. Mut että kuulemma voisin sille joululahjaks ostaa jostain kaupasta iskän. Mää luulin et nyt jo on ollu isot toiveet, kun kännykät ja tietokoneet, ja että seuraavaks tulis mopot, autot... Mutta nyt kyllä se hyppäs heti suoraan kaikkein suurimpaan mahdolliseen (tai mahdottomaan!) toiveeseen! Voi apua, oon surkee äiti kun en voi tarjota tällasta 'perusasiaa'.." Tässäkään en oo ajatellut sitä mahdollisuutta et isä olis ihan oikea oma isä vaan että se olisi joku poikaystävä mulle. Joten nythän kävi paljon paremmin kun ees osasin kuvitellakaan!

Ajattelin, että tästä olisi tullut ihana video, kun oon niin iloissani, mutta mulla on eiliset meikit vielä päässä, niin ei viitsi :D On kyllä ollut niin tpahtumarikkaat viime päivät. Nää päivät tullaan muistamaan aina, on kyllä niin iso asia, suurin juttu mein elämässä melkein ikinä!!!! Toivon vaan nyt, ettei tähän tuu mitään pettymyksiä.

Ajatella, että K:lla on pikkuveli! Ja B:lla oli aivan ihana reaktio siihen kun aivan vilpittömän iloisesti sano K:lle, että ''onneks olkoon kun sulla on pikkuveli!'' <3 D tuli mun syliin halimaan ja sanoi että: ''mulla on äiti'' <3

En olisi koskaan uskonut, että kukaan mun lapsi sais kokea mitään tällaista <3

Videoesittely

Oon harkinnut tässä, että jos alkaisin tekemään videoita. Luulen, että ihmiset saa musta tekstien välityksellä jotenkin huonomman kuvan, masentuneemman, vaikka kyllä mä ihan pirteä tyyppi yleensä oon.
Kokeilin tässä kerran yhtä esittelyvideota, minkä laitoinkin yhteen facebookin ryhmään, mutta oon niin amatööri kameran edessä, niin en tiiä olisinko valmis kuulemaan haukkumista esim. siitä kun itse tiedostamatta hipelöin siinä jännityksissäni koko ajan hiuksiani. Eli en osaa olla vielä normaali, kun en oo tottunut esiintymiseen. Mut se jää nähtäväksi, että jospa joskus rohkenisin siihen, että alkaisin ihan vloggaamaankin.

Mä nyt laitan tähän tän viikon-parin takaisen videon, en tiiä tuunko katumapäälle ja poistan sitten :D
Ja tää ei nyt tarkota sit mitään että alkaisin oikeesti tekee näin jatkossa ihan joistain aiheista (eli siis valittaa miehettömyydestä :D )

Videolla sanon odottavani kummipoikaani, mutta se siis kävi jo täällä yölainassa meillä, mutta muilta osin video ei kuitenkaan oo vanhentunutta tietoa.