Tässä aihe, mistä varmaan tulee nyt pitkä juttu.
Sanon jo tässä aluksi että nämä on siis mun mielipiteitä, jos on eri mieltä niin se on sallittua, ja ei tarvii vetää herneitä nenään mun sanoista, tai jos vetää, niin ei tarvii kertoo siitä :D
Yhdelle kaverilleni oon avautunu paljon tästä aiheesta. Oon aina paljon valittanut asioita (mitä parempi kaveri, sen enemmän sille pystyy avautumaan) ja usein syynä on varmaan mun yksinäisyys. Mitä nyt sitten viimeks sanoinkaan, niin hän sano että no niin on varmaan tuhansilla muillakin yksinhuoltajilla. No niin varmasti onkin, mutta ei kyllä oo kaikkien yksinhuoltajien ongelma. Tässä päästäänkin siihen eroon että yksinhuoltaja on ihan eri asia kun totaaliyksinhuoltaja. Mun mielestä on melkein väärin kutsuu yksinhuoltajaks sellasta kenellä on lapsen isä edes jotenkin mukana kuvioissa ja apuna välillä. Totaaliyhärillä on ihan erilaista. Tunnen paljon yksinhuoltajia, mutta totaali-sellaisista olen varmaan ainoa..? En ainakaan nyt tähän hätään keksi ketään muuta. Useiden yksinhuoltajien lapset käy isän luona joskus lomilla, viikonloppuina, tai jos asuu lähellä niin muutenkin tarvittaessa. Samassa kaupungissa asuva isä voi auttaa esimerkiksi käyttämällä lasta harrastuksissa. Tai jos äitillä on itsellä muuta tärkeää menoa tai ei repeä kahteen paikkaan, niin vaikka joskus jos isälle ei sovi, niin usein lapsella on kahdet isovanhemmat keiltä ehkä voi pyytää myös apua. Yksinhuoltajaäidillä on lähitukiverkossaan yleensä omien vanhempien lisäksi lasten isä ja lasten isän vanhemmat eli lasten toiset isovanhemmat. kun taas totaalilla on vain omat vanhemmat. (Isovanhempia on tietenkin erilaisia, jotkut ei ole elossa, tai on sairaana, tai muuten ei ole elämässä, mutta nyt kirjoitin tämän yleisolettamuksen kannalta.)
Itsellä menee tällä viikolla kahden lapsen harrastukset päällekkäin. Toisella on esitys tulossa, niin on useat harkat tällä viikolla, ja itse en repeä kahteen paikkaa eri paikkoihin autottomana, joten toisen lapsen harrastus jää kun toista lähdemme bussilla käyttämään harkoissa. Ja tässä tuli tietysti mietittyä että monella perheellä ei olisi tätä ongelmaa, koska toinen vanhempi voisi käyttää toista ja toinen toista. Tässä, kuten miljoonassa muussakin arkipäivän yksinkertaisessa jutussa mietin, että olisi helpompaa jos olisi joku muu tässä mun kanssa. Arki koostuu pienistä asioista, ja monia niistä ei ole osannut aiemmin arvostaa. Itse olen oppinut arvostamaan tosi paljon näitä itsestäänselvyyksiä. Ennen lapsia (yksin lasten kanssa olemista) asioita piti tosiaan itsestäänselvyyksinä, mitä nykyään pitää luxuksena. Ajatella nyt millaista olisi käydä yksin rauhassa suihkussa. Jos huomaa et tarviisi nopeesti jonkun pikkujutun hakea kaupasta, voisi vaan käydä, eikä tarvitsisi sen takia pukea ja raahata lapsia mukana. Voisi viedä roskat ilman samanlaista valmistautumista, käydä varastoon viemässä talvivaatesäkit ilman että samalla tarvitsisi vahtia että juokseeko joku tielle. Lääkäriaikoja ei tarvitsisi yhtä usein perua että kun en nyt pääse silloin kun en saanut lapsenvahtia, tai sitten ottaa lapsia mukaan, mutta aina se ei ole sopivaa asiasta riippuen. Synnytyksiä ennen mietin aina pääni kipeäksi että missä muut lapseni on sen aikaa kun synnytän ja olen sairaalassa, isällisillä lapsilla olisi ollut tietysti ehkä ensimmäisenä vaihtoehtona olla isän kanssa. Jos kaipaa unta tai lepoa niin joskus toinen voisi olla lasten kanssa, vuorotella vaikka yöunissa tai aamu-unien jatkamisessa ja antaa toiselle rauhaisaa aikaa vain olla. (Joo tosiaan jotkut käy töissä, mut en nyt niin pitkälle jaksa tässä ajatella ja kirjoitella vieläkin laajemmin.) Lenkille varmasti pääsisi joskus ilman rattaita jos kotona olisi joku kuka voisi sen ajan olla lasten kanssa. Tai yksin omaan harrastukseen (pystyisi ehkä edes harkitsemaan ainakin oman harrastuksen hankkimista) jos lapset olisi silloin toisen vanhemman hoidettavana. En malta odottaa että B oppisi ajamaan hyvin pyörällä, niin päästäis pyöräilemäänkin. Mun pyörän kyytiin istuimeen pääsee vaan yksi pieni kerrallaan, joten harvoin voin ajaa, kun B ei aja vielä niin hyvin edes apupyöräisellään, se osaa omalla pihalla ajaa, mut tarviis apua ylä- ja alamäissä ja suojatien molemman puolisissa korkeissa kuhmuissa. Lapset on kyllä niin erilaisia, K ajoi B:n ikäisenä jo ilman apupyöriä itse. Siis kuinka moni ihminen pitää pyörällä ajamistakin jonain luxuksena? :D Oon aika paljon himoinnut sellaista peräkärryä pyörääni että kaksi pientä voisi olla siinä, mutta en oo raaskinut sellaista ostaa.
Kuitenkaan oman kokemuksen perusteella en suosittelisi kellekään kolmen lapsen totaaliyksinhuoltajuutta. Lapset kaipais selvästi mun kanssa kaksin-olo aikaa, mitä en pysty kellekään juurikaan antamaan. No ehkä helpottaa sitten kun lapset on isompia (vai vaikeentuuko tää vaan koko ajan?) mutta jokatapauksessa pienethän vaatii paljon ja koko ajan, kun isommat viettäisi aikaa myös kavereilla ja pihalla keskenään, niin sillon ehkä joskus sattuu että yksi on kotona mun kanssa kun toiset jossais leikkimissä. B on just siinä iässä että kaipaisi hirveesti mun kanssa olemista, on sen sanonutkin. Ja tietenkin se häiritsee kun D roikkuu koko ajan mussa ja omii mut. Aina välillä miettii että miten helppoa oliskin jos vaikka olis vaan kaks lasta, ja sillon kun oli kaks lasta niin mietti miten helppoa niillä on keillä on vaan yksi lapsi. Oon joskus kuullut sellaista että 'kyllä se kaks menee siinä kun yksikin' ja 'kolme menee siinä samassa kun kaksikin', mutta voin sanoa et molemmat on erittäin vääriä harhaluuloja. Uskon että kahden vanhemman (tai yhden ja puolen vanhemman) perheissä kaikki on helpompaa. Vaikka olis kuusi lasta (verrattuna mun kolmeen, jos siellä olisi kaksi vanhempaa), niin silloinkin varmaan toinen pääsee vaikka yksin kävelylle jos haluaa kun toinen vanhempi voi sen hetken hoitaa. Mutta ehkä tämä kaikki on nyt vaan kateellisen puhette, tiedä ja näe. Silti lapseni on kaikkein tärkeimmät enkä vaihtaisi niitä mihinkään vapauteen vaikka tämän kirjoituksen luonne on nyt tämä. Oon kiitollinen että nämä kolme tärkeintä rakkauttani on elämässäni.
Ja myös se että voisi antaa aikaa ja huomiota välillä yhdelle lapselle kerrallaan. Usein miettii että melkein kaikki olisi helpompaa jos vain olisi joku tässä auttelemassa, joku joka jakaisi vastuuta ja tehtäviä edes silloin tällöin, ettei välttämättä edes tarvitsisi asua meidän kanssa. Musta on siis aivan eri juttu olla YH kuin totaali-YH. Mutta yksinhuoltajat on nykyään onneksi niin arkipäivää ettei sen perusteella onneksi arvostella. Kateellisuus on erittäin vallitseva ei-hyvä luonteenpiirre mussa. Oon hirmuisen kateellinen ihmisille ketkä voi päivän päätteeksi jutella toisen aikuisen kanssa (vaikka tää nyt liittyy ihan vaan yhdessäoleviin pareihin), eikä melkein pelkästään lasten kanssa ja lasten tasoisia juttuja koko päivän. Ehkä siks oon tällainen 'valittaja' kun ei ole ketään kumppania kelle avautuisi mietteistä ja vaivaavista asioista. Niin sitten avaudun parille kaverille ja mietin paljo ja kirjoitankin. Tosin oon nyt lähiaikoina yrittäny välttää esimerkiksi tänne kirjoittamasti kovin henkilökohtaisia mietteitäni koska sellaiset saa yleensä sellaista kommenttia millaista en haluaisi kuulla.
Uusiin ihmisiin on vaikea tutustua kunnolla (ei varmasti kaikille mut musta tuntuu siltä), ja se on harmi, koska entiset omat kaverit on kaikonneet eikä uusia oo tullut, niin on tosi yksinäistä. Pihalla on kyllä helppo jutella muiden kanssa, mutta niistä kehittyy niitä moikka-tuttuja eikä oikeita vapaa-ajan vieton kavereita. Päällimmäisenä mulla on mielessä se, että ehkä en olisi menettänyt kokonaan mun omaa elämääni, jos joku olis tässä vanhemmuus-jutussa mun kanssa mukana, että lapsilla olisi isä elämässä. Ehkä näkisin vielä mun vanhoja kavereita edes sillon tällöin. Ehkä yhteydenpidot ja mukaanpyytämiset ei olisi loppuneet jos ihmiset olis voinu ajatella musta toisin kun nyt. Ne olis voinu ajatella että ehkä se pääsee mukaan jos lasten isä vois silloin katsoa lapsia, sen sijaan kun luulen että nyt on ajatelleet että ei se kuitenkaan pääse niin ei edes kysytä. Yhdelle kaverilleni (yksi harvoista ja ei lähellä joten ei siitäkään juuri hengailuseuraa..) aika usein puhun näistä kaikista ajatuksistani, varmaan takaa-ajatuksena se että se käyttäisi mun virheitä hyödykseen sitten kun oma aika koittaa ja yrittäisi kaikin keinoin pitää sit lapsen isän edes jollain tapaa kuvioissa mukana. Ehkä kaikki ei tunne tätä totaaliyksinhuoltajuutta yhtä hankalaksi mitä mä tunnen ja aluksi mäkin ajattelin että tämä sopii mulle enkä edes osais olla kenenkään kanssa. Mutt lähiaikoina oon miettinyt tätä koko ajan ja osittain katunutkin, että ehkä olisinkin voinut edes yrittää jotain? Yksinäisyys painaa liikaa ja vaikuttaa kokonaisvaltaisesti mun elämään ja mielialaan.
Mun mielestä yksinhuoltajuutta ja totaalia ei voi verrata toisiinsa samankaltaisina ja on eräreilua kutsua yksinhuoltajuudeksi sitä jos on mies (lapsilla suht vastuullinen isä elämässä tai itsellä uusi kumppani asuu samassa kodissa itsensä ja lasten kanssa). Ei oikeaa yksinhuoltajuutta ole edes kokenut tavalliset 'yksinhuoltajat', vaan pelkästään totaaliyhärit. Korostan vielä että tää on mun mielipide. Tosin sellaiset yksinhuoltajat keiden exä on epäluotettava huono isä joka tuottaa aina pettymyksen kun peruu sovitut.
Oon aina ollut tosi lapsirakas, ja oli mun halu, toive ja päätös olla yksinhuoltaja, mutta koko ajan on alkanut enemmän kaduttaa tää totaaliyksinhuoltajuus (mille en edes olisi mitään voinut). Lapset ei tietenkään kaduta, kun ne on elämän ainoa ilo. Harmittaa vaan se, että olin niin hätäinen etten edes malttanut etsiä mitään oikeaa kunnollista suhdetta.
Jos joku nyt miettii että missäs lasten isät on, niin no ei näillä oo sellaisia ollenkaan, ja en ajatellut muutenkaan muiden ihmisten asiosta mitään täällä sanoa.
