YKSIN!!!

Tää mun blogin nimi 'Yksin vaikkei kuitenkaan koskaan yksin' tarkoittaa sitä että oon todella yksinäinen siinä mielessä ettei mulla ole juurikaan omaa elämää eikä aikuis-ikäistä seuraa, mutta se etten ole koskaan yksin, tarkoittaa että yleensä mun ympärillä on vähintään 3 lasta, joskus voi helposti mennä päivä viettäen suurimman osan ajasta jopa kymmenen lapsen kanssa. Minä yksin aikuisena lapsilauman kanssa.

Just nyt mulla on todella harvinaislaatuinen tilanne, oon ihan YKSIN! Mikä on sinällään ihanaa, koska mä tarviin sitä. D on nukkunu tosi huonosti, heräilly öisin jopa kymmentä kertaa ja K heränny joka aamu aikaisin ennen kuutta vaikkei olis ees 8:n kouluaamu. Ja D:hän käy aina viimeisenä nukkumaan, usein kymmenen jälkeen. Yleensä mun yöt siis alkaa 11 aikaan ja herään 2-10 kertaa joka yö kunnes aamulla joku aamuvirkku herättää, nykyisin onneks useammin vasta kuuden aikaan. Että jos miettii että oon 8 vuotta nukkunu ei-kokonaisia öitä ja aikaisia herätyksiä, niin mun täytyy vapaailta ottaa rauhassa ja nukkuen niin hyvin ja paljon kuin voin.

Mun lapset siis meni mummin ja ukin luo eli mun vanhempien luo yöksi (eihän heillä olekaan muuta mummia ja ukkia, paitsi kaukana vanhemmat isomummit ja isoukki). Onhan mulla vähän ikävä, etenkin 'Utua' että miten siellä pärjäilee kun yleensä on niin mun perään ja kiinni mussa. Hyvinhän ne siellä pärjää eikä välimatkaa oo kun ehkä pari kilometriä. Silti ikäväin helposti, kun oon tottunu et ne on koko ajan mun kanssa, vaikka hirmuisen paljon kaipaankin omaa aikaa.

Tämän illan ohjelmana mulla EI ole siivota tätä kaaos-kämppää. Olkoon noi lelut lattialla, nyt on mun oma aika, ja käytän sen paremmin, ainakin itselle hyödyllisemmin, kun siisteys ei todellakaan oo täällä muutenkaan pysyvää. Aion kuunnella musiikkia kovaa, Private Linen levyt läpi. Nyt on menossa ensimmäinen levy tässä samalla taustamusiikkina, ja aivan ihana fiilis. <3 Tavallaan tuntuu et yks mun elämän tärkeimmistä ja ihanimmista aikakausista oli niihin aikoihin kun se levy ilmestyi ja kuunneltiin sitä paljon kaverin kanssa. Tulee ihanat fiilikset että 'sillon kun olin nuori' :D

Heh, kaupassakin mua luultiin nuoreksi. Vaikka sanon aina olevani 16v, niin oikeesti oon nyt 29v. Ja vaikka en juo ja biletä, en täysin absolutisti ole. Ostinpa siis lähikaupasta yhden siiderin, ihan oman yksinäisyyteni kunniaksi. Niin, ja siellä oli harjoittelija kassalta ja kysyi multa paperit, ihanaa <3 ihanaa olla nuori. :) Ei varmaan muut kassat olis kysyny kun näkee mua joka päivä siellä lapsilauman kanssa. Hyvin sopi nämäkin ostokset toisiinsa kun ostin siiderin ja pari pakettia vauvan vaippoja :D
Ja aion tehdä kattilassa popcornia eli 'popoja' ja katson sitten jotain leffaa ja nukahdan. Ja aamulla sitten kun MYÖHÄÄN herään, kokonaisen yön nukuttuani, niin menen pitkään suihkuun ja ihan yksin. Aivan luksusta!!!!

Joku varmaan miettii että jos mulla kerrankin on vapaailta, niin miksi oon sen ihan yksin, etenkin kun aina valitan yksinäisyyttäni. No, tosiaan, en usko että kellään olis mulle aikaa niin en juurikaan oo ees kysyny ketään. Kun mun kaverit on niin vähentyny, tai sillä tavalla huonontunu meidän kaveruus suhteet, että ennen jos ollaan oltu ystäviä, niin nykyään tuntuu että oltais vain tuttuja, ketkä näkee kerran tai pari vuodessa, niin ei mulla oikeestaan oo kavereita keitä pyytäisin mun seuraks tai keiden kanssa menisin käymään jossain. Tai on ne kolme, mutta kun A asuu Lapissa, P Helsingissä ja N jonkin matkan päästä Helsingistä. Mun tärkeimmät on kaukana <3 Ja K ja M on myös pääkaupunkiseudulla, niitäkin nään ihan liian harvoin. Nyt kun mietin niin tulee ikävä <3 Just nyt olisin ehkä kaikkein mieluiten K:n kanssa, ties millon viimeks senkään kanssa oon voinut olla keskenäni ilman yhtään mun lasta. Kaikki keitä olis täällä lähellä niin niiden kanssa ollaan koko ajan vaan nähty harvemmin ja harvemmin ja etäännytty toisistamme, varmaan molemminpuolista vikaa etten voi heitä yksin syyttää, ja meidän elämissä aika erilaiset aikataulutkin.
Paitsi kaikkein tärkeimmät vain parin kilometrin päässä ja huomenna onneksi nään ne pienet taas <3 K on mun Pampu, ja B mun Nupu ja D mun Utu <3 Onneks D:llä on sen oma utupeitto mukana, ja peukku aina matkassa tottakai, niin ehkä se pärjää siellä.. ;)
Niin, ja mulla on aika kova flunssa ja tukkonen fiilis nenässä, poskissa, kurkussa ja korvissakin niin ehkä muutenkin parempi nyt levätä kun saan rauhassa olla.

D:llä on nyt tullut yhdeksäs ja kymmenes hammas ja ne on tehnyt sille paljon kiusaa, ja voi olla että on tullut jo enemmänkin, mutta tytteli ei kovin helposti anna sinne suuhunsa katsoa. Ja mitäs sanoja D osaakaan sanoa, ainakin 'kato' se sanoo toooosi usein, niinkun myös 'moi', ne on sen ykkössanat, sitten on 'maito' (ei sano mämmä niinkun K ja B sanoi) 'anna', 'kakka', 'utu', 'äiti', 'vauva', 'pois', sanoikohan se pari kertaa 'paapi' eli uskoisin että tarkottaa B:a :), ja mummi ja ukki sanoo jotenkin, 'ukku'.
sitten kun se puhuu omaa vauvakieltään niin kuulostaa usein että 'ei tappele'.
ja pikku D kiipeilee ihan hirveesti. Jos käyn vessassa, niin se ehtii sinä aikana kiivetä keittiön pöydälle. Ja muutenkin koko ajan vahdittava tää tyttönen.

Mun pieni prinsessa B:kin on niin ihana, musta on ihanaa miten se ihastuu kaikkiin poikiin, kerhossa taas tullu uusi ihastus ja kutsuu sitä jo poikaystäväkseen, ja miten se välittää meistä ja haluaa halia ja on niin söpö. Se saattaa sanoa 'odota minukaista, äitikäinen' ja musta tollanen kuulostaa hirveen söpöltä <3 B:lla oli tänään tanssi ja se tykkää niin tanssia. Ja laulaakin paljon, muttei kehtaa sillon kun pyydetään, mut muuten vaan jos sitä ei pyydetä ja leikkiessään keksii hyvin omiakin lauluja tai laulaa Robinin biisejä tai muuta.

K:kin varmaan kaipais enemmän mun huomiota, ja usein harmittaa etten ehdi, mut kyl mä uskon et se tietää että tykkään siitäkin samalla lailla. Se viettää paljon aikaa kavereiden kanssa ja nyt alkoi jo bändikoulu ja ensi viikolla alkaa sählykin. Sen ikäiselle on kaverit jo tosi tärkeitä, mut haluaa se välillä meidänkin kanssa viettää aikaa. On tosi ihanan huolehtiva pikkusiskojaan kohtaan. Koulussa on alkanut kauno ja siitä ei hirveesti tykkää. Mut ei kai pojat usein. On sitten muut kiinnostavampia aineita, ja jossain muussa on taitavampi kun siinä. Ja siellä bändissä kun kaikkien lempparisoitin on rummut, niin ehkä nyt kun enää kitara ei oo koko ajan varattu, niin K:kin saisi enemmän soittaa kitaraa. Mun pikkurokkari. Mitähän B sanoi yks kerta K:sta.. Jotain et kutsuu se synttäreilleen yhden isomman pojan, ja se on 'jokkaji-k**i' eli rokkari-K**i <3 Muuten se on puhunut synttäreistään jo monia kuukausia, tähkäpää synttärit on jo kolmen ja neljän viikon päästä. Aina sanoo ensin että kutsuu sinne P:n, sen on siis tosi tärkeää tulla, ja poikaystäviään ja kavereitaan kerhosta ja tanssista ja pihalta. :)
Ja joku päivä B söpösti selitti miten muka on nähnyt mua pienenä. Sillä oli sillon päällä mun vanha Maija Mehiläis mekko ja mun vanha pieni kori mikä mulla oli lapsena. Sit se sano että 'muistan kun sulla oli nää,sä olit söpö pienenä ja olit tosi söpö vauvanakin', mä sanoin että ethän sä voi muistaa kun sua ei ollu vielä sillon niin kovasti kysy missä se sillon oli, oliko mun masussa, sanoin että ei se ollu, kun mäkin olin sillon pieni. No että oliko se sit sillon mummin masussa. Ja kun ei ollu sielläkään niin tajusi että se oli sillon 'toisessa maailmassa', ja että onneks se on nyt täällä meidän kanssa <3

Mun Utu ja sen utupeitto, rakas riepu <3

K**i <3

 P***i <3

'Rakastan sua'

Mä en ymmärrä rakkautta. 

En oo koskaan ymmärtänyt, enkä edes kokenut sitä, kun vasta omia lapsiani kohtaan. 

En muista että kukaan olis koskaan sanonu mulle niitä sanoja.
Ei edes mun omat vanhemmat. 

Ehkä siks mäkään en osaa käyttää niitä sanoja.
Varmasti jokaisen olisi tärkeää saada tuntea 

olevansa tärkeä, ja jopa rakastettu.

Mä en oo. Enkä oo koskaan ollut.

Oon ehkä kerran joskus yli kymmenen vuotta sit sanonu ne sanat Rasmuksen Laurille, ja siinä se. Aika säälittävää eikös? Mä en oo koskaan tuntenu rakkautta miehiin (paitsi luullut rakastavani Lauria), joten ei kukaan kundikaan oo koskaan mulle sanonu niin. Ja oon muutenkin aina ollut joku niin säälittävä tapaus, ettei kukaan oo koskaan ollut ihastunut muhun. Ja meillä ei lapsena kotonakaan ole ollut se tapana, en muista kuulleeni niitä sanoja koskaan vanhemmiltani.

Toivon kyllä et edes mun lapset rakastais mua. Mäkin rakastan niitä kaikkia kaikesta huolimatta. Mun pitäis opetella sanomaan se niille. Onko oikeesti niin tosi vaikeaa sanoa noita pieniä sanoja, taitaa olla. Mulle se kai on henkisesti niin suuri kynnys. Kyllä mä sanon niille et tykkään niistä ja että on ihania ja tärkeitä ja että oli kova ikävä, mutta en muista oonko sanonu sitä 'rakastan' -sanaa. Tykkään enemmän sanasta 'ihana', se kuulostaakin kauniimmalta kun suomessa 'rakastaa' kuulostaa niin kovalta.

Mutta oon ollut jo niin kauan epätyytyväinen mun elämään, niin mun on pakko tehdä muutos. Mun on pakko saada K avautumaan mulle ja tulemaan läheisemmäksi ja mun täytyy oppia käyttämään sitä R-sanaa, jotta mun lapsetkin oppisi sen sanan tärkeyden. Musta on kyllä ihanaa kun B on niin tyttömäinen tyttö ja joka päivä puhuu rakastavansa kaikkia poikia. Se on kans yks asia minkä haluan että lapseni tulee olemaan erilaisia kuin minä. Mä haluan että niillä on poika- ja tyttöystäviä seurustelusuhteessa joskus, eikä että niistä tulisi tällaisia kuin mä. Mä oon aina ollu yksin, ja varmaan tuun olemaankin. Ja musta tuntuu et tän takia oon jääny elämässä niin paljosta hienoista asioista ja tunteista paitsi. En haluaisi tällaista mun elämää kenellekään. Tähän samaan voisin vielä lisätä että en suosittele kenellekään yksin kolmea lasta, mä oon kyllä välillä niin poikki ja etenkin henkisesti tosi rikki. En oo sellainen ihminen mikä ennen kuvittelin olevani enkä millainen haluaisin olla. Etenkin D:n kanssa mulla tulee vielä olemaan vaikeata, kun se on niin itsepäinen ja omatahtoinen.

Oon miettinyt paljon näitä asioita ja juttelinkin eilen mun kaverin kanssa. Keskustelu varmasti avarsi mun mieltä ja tajusin että kuinka paljon hommaa mulla vielä on oppia kaikenlaista. Mun täytyy parantaa mun omaa suhdetta mun poikaan. Oon kuluttanut siihen jo niin paljon itkuja ja kyyneleitä, monia vuosia, siitä kun mä en ymmärrä sitä, eikä sekään varmaan mua. Mua harmittaa se niin paljon. Tyttöjeni kanssa uskoisin että mun asiat on ihan hyvin, mut K on aina ollut herkkä ja hiljaisempi niin mä en oo osannu olla sen kanssa niin.
Kun K puhuu mulle, se yleensä sanoo vaan jos on jotain asiaa esimerkiksi saako jotain syötävää tai voiko mennä jonnekin. Joskus jos muuta puhuu niin lässyttää. Miks se ei voi puhuu mulle samalla tavalla kuin kavereilleen?

Monissa asioissa oon aina miettiny että haluan tehdä asioita eri tavalla kun mun lapsuudessa mun perheessä on toimittu. Esimerkiksi se että maksan vaikka itseni kipeäksi että lapseni saa harrastaa jotain kehittävää - koska itse en ole koskaan harrastanut mitään. Niin samalla tavalla täytyisi tehdä muutos myös siihen että voisimme olla avoimia ja oppia käyttämään rakastamis-sanoja. Haluaisin olla sillä tavalla helposti lähestyttävä että lapset vois kertoo mulle aina kaikesta. K ei puhu mulle. Jopa se mun kaveri on huomannut sen ja sanoikin että siitä huomaa että se on mun seurassa jotenkin varautunut ja sellainen. Ja se on tuntenut meidät K:n syntymästä asti. Ja meidän suhde on kuulemma myös sen 'ulkopuolisin' silmin ollut aina vähän tällainen. Musta oli aika vaikeaa kuulla se, vaikka olinkin itse ajatellut asian olevan niin. Meidän suhde ei kyllä tosiaan ole sellainen kun äidin ja lapsen välillä pitäisi olla.

Ja tavallaan musta tuntuu et mä oon syyllinen K:n sulkeutuneisuuteen, vaikka eihän se ainakaan yksin mun vika oo, vaikka tavallaan mun valinta, mut ei se tietenkään voinut yksin mun valinta olla. Siis se et mietin että mä vaan en riitä sille, että se on sellasta tyyppiä, sellainen luonne, että se olis tarvinnu myös isän. Ja kun sitä ei oo, niin tuntuu et siltä puuttuu jotain, kun se ei osaa olla mulle, enkä mä osaa olla sille sit myöskään niin täydellinen kuin meistä itsestämme vois olla. Mun on vaan pakko yrittää parhaani mukaan saada K avautumaan mulle enemmän kaikesta ja että silläkin olis kivaa ja luontevaa olla eikä olis mitään tunnetta et ei oo täydet vanhemmat. Mun täytyy vain yksin korvata kaksi. On aina pitänyt, ja nyt kun huomiota K on muutenkin tyttöjen syntymien jälkeen saanut vähemmän, niin me ollaan vaan etäännytty koko ajan enemmän toisistamme. Selitin kaiken nyt varmaan tosi sekavasti.

Ja mähän oon hirveen helposti kateelliseks tuleva tyyppi. Varmaan joka ainoan tuttavaperheen kohdallakin, just siks koska nään että heillä on monet asiat helpommin ja paremmin kun meillä. Ja mä en tiedä miks, mä oon yrittäny opettaa parhaani mukaan heitä hyviks ihmisiks. Mut tää kaikki raastaa mua niin että mua koko ajan vaan väsyttää ja itkettää ja masentaakin. Mä oon onnellinen aina ja pelkästään vain vastasyntyneen vauvan hurmiossa. Kun vauva kasvaa niin kaikki menee taas takas huonosti. Ei musta elämän pitäis olla sellaista et haluaisin koko ajan yksin nukkua ja aina aamulla jo odotan iltaa et sais lapset nukkumaan ja pääsis itsekin. Eiks elämän pitäis olla kivaa? Ees välillä. Mulla ei valitettavasti tunnu et olis pitkään aikaan ollut.. :'( Täällä on nyt kylässä se mun kaveri, ja sen 7v poika ja 4kk tyttö. Ja se tyttövauva on ihan täydellisyys <3 kiltti, iloinen ja tyytyväinen eikä turhista itke. Sitten mulla tää D on sellanen et itkee ja itkee ja itkee ja kiipeilee koko ajan ja kun pelastan sitä kiipeilyistä niin suuttuu ja huutaa. Tää on niin paljon vaikeampi. Miten helppoa elämä olisikaan kun olis vaan yks lapsi ja se olisi kiltti pieni suloinen vauva. Tietenkin jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa eikä täydellisyyttä saa vaatia keneltäkään, mutta kyllä mä oon kateellinen heidän helposta ja kiltisti vauvasta.

Yks positiivinen asia kuitenkin tähän kirjoitukseen; musta tuntuu et oon alkanu parantuu mun vauvakuumeilusta. Koska tää jos kuka vauva olis just sellanen et tulis maailman kamalin vauvakuume, mut ei! Musta tosiaan tuntuu etten halua enkä tarvitse enää vauvoja. Näissä nykyisissä on mulle niin paljon -välillä liikaakin hommaa ja murhetta. Varmaan tähänkin on syynä mun jonkin sortin uupumus.

Eniten mua harmittaa kun lupasin itselleni että en huutaisi, kiukkuisi, itkeisi sinä aikana kun nää vieraat on meillä, mut mulla tuli joku totaalinen ahdistus-itkukohtaus kun en jaksanut enää D:n jatkuvaa itkua ja olin yrittänyt esittää ja pitää niitä tunteita sisälläni.. En ihmettele jos ne vaikka olis nyt suuttunu mulle tai järkyttyny niin ettei uskalla enää koskaan tulla meille kylään :( Musta niin epäreilua kun mun vauva vaan itkee eikä pysy paikoillaan ja niillä joku on koko ajan kiltisti. Ei sit vaan viitsi mennä ja käydä missään kun tietää kuin vaikeeta se mun lasten kanssa on.. Kyllä mua itseäni harmittaa hirveesti kun en osaa olla nähtävästi ihmisiks edes silloin kun on harvinaisia vieraita kylässä. Ja oon pahoillani kun en jaksa käydä missään tai tehdä mitään. Mut D:n kanssa on helpointa olla ihan vaan kotona. :(

Käytiin joku aika sitten K:n ja D:n kanssa 

Polvijärvellä heidän isoisovanhempien luona kylässä. 

B oli silloin mun siskolla yötä sen reissun ajan.

Tässä mun kiipeilevä vauva.

Ja muita kuvia :) 

B:akin vähän vauvatti kun piti ottaa nuken tuttipullo.