D:n pottahommat ei oo edistynyt yhtään, pitäisi nyt kesän aikana kyllä skarpata siinä hommassa. Mä kyllä uskon että se tuntee jo hädän. Usein on kotona ilman vaippaa tai pikkareissa, ja aina joskus tulee pyytää, että missä minun vaippani on, niin sit se haluaa sen, ja sit tulee vaippaan melkein heti jotain. Potalle sitä en saa mitenkään istumaan, huutaa vaan. D puhuu paljon, ja ainakin meidän perhe saa siitä hyvin selvää. Kaikki ei kyllä oo hyvää mitä sanoo, on alkanu usein sanomaan kakkapää-juttuja.
K:lla oli viime viikolla kevätjuhla, ja hienosti pääsi kakkosluokalta hyvän todistuksen ja stipendin (koulumenestyksestä) kera! Niillä oli Cowboy -esitys kevätjuhlassa. Nyt on kesä ja lomaa koulusta ja harrastuksista, ja kun päätimme lopettaa bändikoulun, niin K halusi sen tilalle aloittaa Breakdancen, mihin mä sen jo ilmoitin, joten aloittaa sen syksyllä. Se on samassa tanssipaikassa missä B:kin on. B:lla oli eilen tanssiesitys ryhmänsä kanssa satamassa. Söpö se oli ja itse sanoi että 'aina mä tanssin hienosti'. No menihän se ihan hienosti, huomasin kyllä että keskittyi enemmän etsimään meitä yleisöstä kuin tanssimaan, joten mun mielestä harjoitukset on mennyt paremmin kuin esitys. Mut ei se mitään, onhan se vielä pieni.
Mua ahdistaa tää kesä. Voisin melkein vanno et tiiän et en tuu näkee koko kesän aikana ketään mun Lappeenranta-kaveria. Viime kesä (ja no viime vuosi, tämä vuosi..) meni samalla tavalla. Jos pääsen kerran kesässä käymään Helsingissä niin sit tietysti nään, tai jos joku tulee sieltä meillä käymään. Ja sit nään mun vanhempia ja siskoa ja kaikkia lapsia. Musta tää on säälittävää, mietin vaan että missä mun omat kaverit on, miks mulla ei oo sellaisia täällä? Kun muutettiin tänne, olin varmaan jotenkin naiivi kun luulin että tulisin näkemään täällä asuessa enemmän mun Lappeenrannan kavereita, mutta kaikki on vaan vähentynyt lähes olemattomiin. Joku mussa on vikana?? Tiiän et se on tää negatiivisuus ja erilaiset elämät. Mut mä ennen olin hyvinkin positiivinen, ja haluaisin taas olla, mut tää yksinäisyys on tehny mut tällaseks. Pitäiskö mun huutaa kaikkien korviin et hei haloo jos haluutte entisen mut takasin niin voisitteko joskus olla mun kanssa?!? Ja mä oon luovuttanu sen yhteydenoton niihin, koska aina on ollu niin et ei ehdi, tai sovitaan joku aika viikon tai muun pitkän ajan päähän, ja sit se siirtyy ja peruuntuu. Oon tietääkseni kaikille sanonu et ottakaa muhun nyt yhteyttä sit kun itse ehditte, koska mulla ei oo koskaan mitään, niin mulla on kyllä aina aikaa. Mut ei kukaan koskaan ota yhteyttä. Tuntuu luuserimaiselta jos alan muistuttaa niitä et hei mäkin oon olemassa muistatko, joskus ennen me oltiin kavereita, ja mä kyllä haluaisin olla vieläkin. Yksinäisyys tekee niin hulluks, mut ainakin on tehnyt. Mua ei huvita mennä pihalle mun lasten kanssa vaikka ne pyytää, mietin vaan et mitä järkee siinä on. En ehkä sais ajatella itseeni, tai sit mun pitäis alkaa ajattelee enemmän itseäni, kaikki on niin sekavaa. Mutta siis mä oon vaan niin KYLLÄSTYNY siihen et pihalla oon vaan mä ja miljoona lasta, mä en enää halua sitä. Miks en vois saada seuraa muista kun omista lapsista, siskon lapsista ja pihan lapsista ja kaikkien niiden kavereista??? Oon niin kateellinen (säälittävää tääkin; olla kateellinen lapsille!) siitä kun niillä on kavereita ja mulla ei! Olisin tosi mielellään lasten kanssa pihalla jos joskus olis niin että siinä olis mä JA joku muu aikuinen ja ne lapset.
Mä kaipaan ja odotan niin kovasti jotain suurta muutosta mun elämään, mut en tiiä mitä se vois olla ja mitä voisin tehdä sen eteen jos mulla enää on mitään energiaa siihen...
Yksinäisyys on maailman kamalin asia jota ei toivois ees vihamiehelleen. Tää mun blogin nimi edelleen kertoo musta kaiken. Mä en oo koskaan yksin koska oon aina lasten kanssa ja aina ihmisiä ympärillä, mut oon niin yksinäinen koska Mulla Ei oo Ketään.
