Taas tätä yksinäisyysjuttua

Voisin kai palata taas vanhaan aiheeseeni, siihen yksinäisyyteen. Koko ajanhan mulla on sen kanssa ongelmia, välillä se häiritsee enemmän, ja välillä vähemmän.

Oikeesti mulla ei oo täällä lähellä ketään sellaista ystävää, ketä vois nähdä usein. Mulle ei riitä puhelimessa puhuminen, en saa siitä sitä samaa mitä sais jos hengailis ja tekis asioita ja livenä juttelis jonkun kanssa. Mä voisin kyllä nähdä, mut muilla on omat elämänsä ja ei oo aikaa. Mä oon yleensä joka päivä lasteni kanssa, ja sen lisäks nään niiden kavereita, ja eskarin pihalla ehkä jotain kelle saattaa moi ja muutaman lauseen heittää. Miks mun elämä on tässä asiassa menny tällaseks? Ennen oli kavereita keiden kanssa hengailla. Nyt niitä ei oo -ainakaan juurikaan täällä samassa kaupungissa. En usko et kenenkään elämässä on tarkoitus olla näin paljon yksin, ellei hän sitä välttämättä itse halua niin. Mutta mä kyllä olisin sosiaalinen ja kaipaan seuraa.

Ja tottakai sinkkuus ärsyttää edelleen ja paljon, en näe että tähän asiaan välttämättä on koskaan tulossa muutosta. Ei sellanen tuu noin vain missään vastaan ja mä en pysty olemaan juurikaan missään tarjollakaan ilman lapsia (+ mun rajoittunut maku 'vähän' vaikeuttaa asiaa). Toki oon tosi kiitollinen ja onnellinen mun lapsistani, mut aina ne ei riitä, joskus haluaisin jo jotain muutakin.

Tällä hetkellä varmaan eniten koko maailmassa toivoisin, että saisin kokee sen 'normaalin' tunteen. Mikä on monelle niin tavallista, suurin osa varmaan on sen tyylistä ainakin kokenut joskus, mutta mä vaan en ikinä. Siis ihan normaalia perhe-elämää. Ei pitäis olla liikaa vaadittu, kun on niin arkinen asia. Mä vaan en tiiä sellasesta yhtään mitään. Että perheessä olis nainen, mies ja lapset. Etenkin iltaisin on aina ihan tuskaa kun lapset saanut nukkumaan, kun tajuaa että tässä ihan yksin on, ei oo ketään kenen kans höpötellä ja istuskella ym.

Musta sellanen aivan ihana kuvitteellinen tilanne olis, että yhdessä kävelyllä jonkun kanssa kenestä välittää paljon, työnnellä yhteistä vauvaa vaunuissa... Ajatella, oon kolmet vauvat työnnellyt yksin, en koskaan mitenkään tolla tavalla. Miten mä oon voinu olla niin ääliö, että saman ei-hyväksi-koetun asian tehny kolme kertaa. Mokasin vissii jossain vaiheessa elämää. Mutta noinkin normaali asia on mun mielikuvissa niin ihana ja samalla mahdoton. Ja mä ikuinen vauvakuumeilija silti edelleen haaveilen vauvasta vaikka jo kolmen lapsen yksinhuoltajana on kyllä ihan tarpeeksi. Mut pointti oliskin siinä, jos joskus en olis enää yksin.

Oon varmaan ikuisesti kateellinen kaikille pareille. Tiedän, että kateellisuudesta pitäis päästä, eikä sen antaa ohjata elämää, mut luulen et mä pääsen siitä vasta sitten kunnes saan oman kokemuksen. Mä en tällä hetkellä nää muiden suhteissa kun pelkästään oman yksinäisyyteni.

Mä en enää vaan viihdy sinkkuna. Ennen kyllä viihdyin, mutten enää noin pariin vuoteen. Oon ollut sellainen jo tarpeeksi kauan, koko ikäni, niin alkanut todellakin kyllästyttämään. Muuten oon sitä mieltä et ihmisen on hyvä osata olla myös yksin välillä, ettei esim. eron jälkeen oo pakko samantien löytää kumppania, joka kiireessä etsittynä varmaan oliskin epäsopiva. Mutte kun pakko olla jonkun kanssa, koska ei 'osaa' olla yksin.

Mut mä oon ollu tarpeeks yksin, niin mulla ei oo siitä kiinni etten osais. En vain enää halua enkä viihdy. Oon todellakin kyllästynyt olemaan yksin. Tuntuu että musta puuttuu joku iso osa, kokemus, kun en ole koskaan seurustellut. Mutta oon huomannut etten mä etsimälläkään löydä itselleni miestä. En siis etsi, mutta yritän pitää silmät auki ym. Pitäis tosiaan vaan päästä olemaan enemmän tarjolla. Ja mua kun ei kukaan muu koskaan lähesty kun facebookissa sinkkuryhmistä yleensä yli-ikäiset miehet monen sadan kilometrin päästä. (En hyväksy kaveriksi tuntemattomia, enkä vastaa viesteihinkään jos profiilikuva ja/tai viesti ei ole mielestäni kiinnostava. Tämä siksi koska oon huomannut että jos yritän ystävällisesti vastata, niin sitten ne ei silti luovuta vaan jankuttaa ja melkein varmaan janoaa sitä, että luettelisin kaikki asiat mitkä mun mielestä niissä mättää -enkä niin halua tehdä.) Vaikka olen netissä sinkkuryhmissä, niin en niistä etsi elämänkumppania. Siellä on liian suuri painoarvo kuvilla, mikä valitettavasti vaikuttaa muhun. Haluun tavata live-elämässä, siinä on helpompi katsoa myös pintaa syvemmälle. Oonkohan mä jotenkin aivan kamala tai pelottava. Joku syy tähän kaikkeen yksinjäämiseen pitää olla. Tai sitten mun mukana tulevassa sirkuksessa on muille sit ihan liikaa.

Kyllä mä haluun joskus tietää mitä rakkaus on. On oikeesti epäreilua, jos en saa sitä koskaan tietää. Koska varmasti se on erilaista, kuin rakkaus lapsia kohtaan. Eihän tässä maailmassa tarviis olla kun vaan yks mulle sopiva mies, varmasti sellanen on olemassa, on vaan tosi vaikeeta löytää se.

Selvennykseksi uteliaille

Tässä on nyt joitain asioita, mitkä häiritsee mua siinä, että jotkut ketkä ei tunne mua, niin luulee tietävänsä asioista. On se aina inhottavaa joutua juorujen kohteeksi etenkin kun totuutta väritellään. No, onneks mä oon tottunu siihen eikä tuntemattomien mielipiteet kiinnosta. Mut jos tuntemattomien on pakko selitellä netissä asioita mitkä ei pidä paikkaansa niin tunnen tarvetta selventää asiaa.

Ensiksikin mun lasten nimien inhottava arvostelu ei liity mitenkään siihen millaisia valintoja oon tehnyt. Mä en itse koe tarpeelliseksi arvostella muiden lapsissa mitään asioita. Viattomia toiset täällä aikusten julmassa kritiikkimaailmassa. Itse olen ylpeä omien lasteni nimistä ja mulle ne tuo vaan positiivisia mielikuvia. Ja luulen, että jokaisella muullakin vanhemmalla on sama juttu omien lastensa nimistä.

Ja myöskään älkää yleistäkö, että olisi ollut yksiselitteinen tapa saada kaikki lapset. Olen ennenkin sanonut, että jokaisen lapsen kohdalla olisi eri tarina enkä kenenkään kohdalla ole huijannut miehiä. Miehet on ollut ihan yhtä tyhmiä ja vastuuttomia kuin minäkin (tai sitten tietoisia asiasta tämän viimeisen lapsen kohdalla halustani saada lapsen ja hyväksynyt sen).

"Se on mennyt tietoisesti baariin etsimään miestä ovulaation aikaan ja tarkoituksella halusi myös olla ilman ehkäisyä ja varmuuden vuoksi useampana päivänä. Kaikki hänen lapset ovat saanut alkunsa niin että tietoisesti mennyt etsimään siittäjää"
"Tekee lapsia tolla tyylillä!" Siis anteeks millä tyylillä??? Mitä te mistään tiedätte? Nähtävästi kukaan ei tiedä mistään mitään vaikka oon useemman kerran yrittänyt korjata näitä vääriä luuloja! Mua ottaa päähän kun tuntemattomat kirjottelee ihan vääriä tietoja ja sitten varmaan kaikki ketkä lukee niiden juttuja niin luottaa näihin sanoihin.

En ole ainuttakaan lasta tehnyt niin, että kieroilen ja menen baariin pokaamaan sopivaan aikaan! Viimeistä kuumeillessa kyllä vitsailin tekeväni niin muttei siihen ollut tarvetta. Toi on nyt vissii monelle jäänyt päähän ja niistä on kivaa puhua ympäri internettiä että olisin kaikki lapset tehnyt niin. Jännä vaan miten jotkut väittää tietävän miten asiat on... Eikä asiat kuitenkaan ole ollenkaan niin.

Kaikkien isistä myöskään ei ole epäselvyyttä. Ja keskimmäisen (varma) isä tietää kuinka 'kamalan hirveän' nimen olen tytölle antanut. Meidän perheessä ei vain ole isiä kuvioissa, syytä sen kummemmin selittelemättä, tai edes tietämättä.

En ole ylpeä kaikesta menneisyydessäni, mutta sille ei enää muuta voi kuin keskittyä nyt tähän hetkeen ja tulevaan ja yrittää nyt parhaani. Lapseni on mulle kaikki kaikessa, enkä todellakaan toimi missään asiassa niin että tiedostaisin tekeväni heille jotakin huonoa. Tottakai mä haluaisin tavallisen perheen missä on nainen, mies ja yhteiset lapset. Mutta se ei kaikille ole mahdollista. Olen kiitollinen siitä, että nyt edes esikoinen saa mahdollisesti isän elämäänsä.

Terveisin: 'ihan kamala lutka'

ps. tällä lutkalla tulee tänä viikonloppuna 4 vuotta täyteen 'selibaattia'