Kuulin pikkulinnuilta että eräässä fb-ryhmässä olisi ollut taas juttua musta/blogistani. Itse en kuulu tai ole koskaan kuulunut sinne ryhmään, joskus kauan sitten kyllä johonkin toiseen vastaavan tyyliseen. Odotin kauhulla jotain negatiivisuus ryöppyä täällä, mutta sain ihme kyllä ilostua. Ei ainuttakaan negatiiviseen sävyyn ilmaistua rakentavaa kommenttia! Tiedän kuitenkin että mua arvostellaan. Jos on vähän erilainen kun muut, se on yleensä väistämätöntä. Ja olen koko ikäni jo tottunut siihen, niin ihanaa huomata että maailma tai ihmiset on ehkä vähän muuttuneet, ainakin osa, koska kuuleman mukaan osa siellä jopa puolustaa mua, vaikkei ehkä edes oikeassa elämässä tunne mua. Kiitos kaikille ihmisille positiivisuudesta!
Mutta tämä otsikon aihe oli mulla nyt mielessä. Vaikka noissa suhteissahan mä olen sellainen etten mitään aiheesta edes tiedä, kun ei juurikaan omakohtaista kokemusta ole, mutta ajattelin kuitenkin avautua omista mielipiteistäni.
Tässä lähiaikoina oon valitettavasti joutunut huomaamaan että tosi moni eroaa. Pitkien suhteiden jälkeen, yhteisten lasten jälkeen, jopa naimisissa kauan olleet. Se on musta tosi surullista. Mutta vielä surullisempaa on kuinka nopeasti ihmiset siitä tokenevat ja etenevät uusiin suhteisiin. Mulle tulee väkisin mieleen että niinkö vähän sillä pitkän suhteen yhdessäoloajalla oli merkitystä että voi noin vain suremattakin ehkä siirtyä samantien uuteen mieheen/naiseen.
Mä oon ikisinkku, aina ollut sinkku ja ehkä tulen aina olemaan, ja oon sinkkutyyppiä, että uskon että ahdistuisin nopeasti olla jonkun kanssa niin tiiviisti ja en ole oikeastaan paljon edes kaivannut ketään, osaan olla ja pärjään itsekseni. Lähiaikoina olen kyllä 'unelmoinut' että mullakin olisi joku. Kyllästynyt siis olemaan yksin, ja ehkä tullut jotain muutakin läheisyyden kaipuuta mihin lapset ei riitä, en tiedä, ehkä jotain sellaista. Mulla ei ole ollut yhtään vakavaa suhdetta, jos olen huomannut että alkaisi mennä liian seurustelevaksi, peräännyn ja juttu jää siihen, mulle toiminut pelkkä hengailu. (Paitsi etten ole ikuisuuksiin edes 'hengaillut'.) Luulen että musta on jopa huokunut jotenkin se fiilis että tyypit on huomannut etten halua mitään vakavaa, että oon tarkoituksella sinkku. Ehkä se on joskus ollut niin, mutta toisaalta myös se on voinut musta itsestänikin voinut vaan tuntua siltä, jos oon tavallani vaan pelännyt suhteita, etten uskalla ryhtyä mihinkään vakavaan vaikka ehkä haluaisin. Ja sitten kun siihen on niin suuri kynnys, niin jos muutkin uskoo ettei se ees halua, ja ei näin ollen 'taistele musta', niin sitten jää vain kaikki suhteet kokematta. Se mua kaduttaa etten ole kokenut enkä yrittänyt mitään. Siis jos joku nyt sai musta sen käsityksen et pitäisin itseäni haluttuna ja musta pitäisi taistella, niin en tarkoita sitä todellakaan. Kukaan ei oo koskaan tehnyt niin, enkä sitä ihmettele. Jos joku joskus ilmaisis jotenkin kiinnostuneen musta niin mietin ekana et onkohan sen näössä jotain vikaa tai erehtyikö henkilöstä.
Mutta siis lähiaikoina on mun lähipiirissä, tai tuttuja tai tutun tuttuja, eronnut hirveen paljon. Onneks sen vastapainoksi ihmisiä on myös mennyt naimisiin. Mekin saimme olla yhdissä häissä kesäkuussa <3
Eräässä tapauksessa pitkä avioliitto ja monen vuoden naimisissa olo (plus lapsia) päättyi toiselle osapuolelle ei-halutusti ja yllättävästi, mutta muutaman viikon päästä sillä oli jo vakavahko suhde uuteen mieheen. Ja yksi jätti yhden lapsensa isän ja samana päivänä otti jo toisen kundin itselleen. Jotain tässä on mitä mun aivot ei ymmärrä. Mietin että jos maailma on tällainen ja kaikki toimii noin niin oon sit mielummin suosiolla kokonaan yksin. Kun kuitenkin joku sit jättää ihan yhtäkkiä varoittamatta, tai lyhyellä varoituksella yrittämättä edes korjata jotain syytä mikä voisi aiheuttaa sen eron, ja ottaa sit samantien jonkun uuden kumppanin! Mä en halua tollasta. Kai mulla on sit joku moraali kun tuntuu ettei noin kuulu toimia. En tiedä mitä itse haluaisin, mut en ainakaan tollasta. Menikö niillä se kaikki yhdessäolo sit 'hukkaan', joissain tapauksissa näin ulkopuolisin silmin musta tuntuu siltä.
Mutta myönnän kyllä että osittain oon ajatuksissani myös itsekäs. Olisin halunnut et ehkä heillä nyt olis mulle aikaa kun on eronnut, mut taitaa olla entistäkin vähemmän, kun nyt ei osaa olla päivääkään näkemättä sitä uutta kumppania. (Ja mulla on joku vastareaktio niihin, että en haluu olla näin aikasin vielä näkemässä uutta kumppania, koska juttu saattaa loppua yhtä nopeesti kun alkoikin. Että vaikka muut olis erostaan näin nopeesti selvinnyt eteenpäin, mä en oo vielä valmis ottamaan sitä uutta tyyppiä mukaan meidän elämään :D säälittävää, eikö? )
Mutta se mitä oon luullut että itselläni on esteenä tapaamaan miehiä, eli lapset. Luulin ettei yksinhuoltajille ja eronneille lapsellisille olisi oikein halukkaita ottajia, mut se ei nähtävästi voi pitää paikkaansa, koska nyt näin moni kellä on lapsia ja on eronnut niin on tosi helposti saanut paljon miehiä, ollut vaikka miehiä tarjolla mistä voi valita! Mutta ehkä siihen vaikuttaa sekin et lapset on isoja ja on paljon lapsetonta vapaa-aikaa, että oikeasti he pääsevät treffaamaan sitä erittäin helposti ilman lapsiakin. Eli ehkä mäkin joskus viiden-kymmenen vuoden päästä voisin suunnitella alkavani jollain tapaa treffaille, kun silloin se olisi helpompaa kun nyt mun lasten kannalta. On sitten tässä mulla vielä monta vuotta aikaa rohkaistua ja päästä suhde-epäilyksistäkin!
