'Rakastan sua'

Mä en ymmärrä rakkautta. 

En oo koskaan ymmärtänyt, enkä edes kokenut sitä, kun vasta omia lapsiani kohtaan. 

En muista että kukaan olis koskaan sanonu mulle niitä sanoja.
Ei edes mun omat vanhemmat. 

Ehkä siks mäkään en osaa käyttää niitä sanoja.
Varmasti jokaisen olisi tärkeää saada tuntea 

olevansa tärkeä, ja jopa rakastettu.

Mä en oo. Enkä oo koskaan ollut.

Oon ehkä kerran joskus yli kymmenen vuotta sit sanonu ne sanat Rasmuksen Laurille, ja siinä se. Aika säälittävää eikös? Mä en oo koskaan tuntenu rakkautta miehiin (paitsi luullut rakastavani Lauria), joten ei kukaan kundikaan oo koskaan mulle sanonu niin. Ja oon muutenkin aina ollut joku niin säälittävä tapaus, ettei kukaan oo koskaan ollut ihastunut muhun. Ja meillä ei lapsena kotonakaan ole ollut se tapana, en muista kuulleeni niitä sanoja koskaan vanhemmiltani.

Toivon kyllä et edes mun lapset rakastais mua. Mäkin rakastan niitä kaikkia kaikesta huolimatta. Mun pitäis opetella sanomaan se niille. Onko oikeesti niin tosi vaikeaa sanoa noita pieniä sanoja, taitaa olla. Mulle se kai on henkisesti niin suuri kynnys. Kyllä mä sanon niille et tykkään niistä ja että on ihania ja tärkeitä ja että oli kova ikävä, mutta en muista oonko sanonu sitä 'rakastan' -sanaa. Tykkään enemmän sanasta 'ihana', se kuulostaakin kauniimmalta kun suomessa 'rakastaa' kuulostaa niin kovalta.

Mutta oon ollut jo niin kauan epätyytyväinen mun elämään, niin mun on pakko tehdä muutos. Mun on pakko saada K avautumaan mulle ja tulemaan läheisemmäksi ja mun täytyy oppia käyttämään sitä R-sanaa, jotta mun lapsetkin oppisi sen sanan tärkeyden. Musta on kyllä ihanaa kun B on niin tyttömäinen tyttö ja joka päivä puhuu rakastavansa kaikkia poikia. Se on kans yks asia minkä haluan että lapseni tulee olemaan erilaisia kuin minä. Mä haluan että niillä on poika- ja tyttöystäviä seurustelusuhteessa joskus, eikä että niistä tulisi tällaisia kuin mä. Mä oon aina ollu yksin, ja varmaan tuun olemaankin. Ja musta tuntuu et tän takia oon jääny elämässä niin paljosta hienoista asioista ja tunteista paitsi. En haluaisi tällaista mun elämää kenellekään. Tähän samaan voisin vielä lisätä että en suosittele kenellekään yksin kolmea lasta, mä oon kyllä välillä niin poikki ja etenkin henkisesti tosi rikki. En oo sellainen ihminen mikä ennen kuvittelin olevani enkä millainen haluaisin olla. Etenkin D:n kanssa mulla tulee vielä olemaan vaikeata, kun se on niin itsepäinen ja omatahtoinen.

Oon miettinyt paljon näitä asioita ja juttelinkin eilen mun kaverin kanssa. Keskustelu varmasti avarsi mun mieltä ja tajusin että kuinka paljon hommaa mulla vielä on oppia kaikenlaista. Mun täytyy parantaa mun omaa suhdetta mun poikaan. Oon kuluttanut siihen jo niin paljon itkuja ja kyyneleitä, monia vuosia, siitä kun mä en ymmärrä sitä, eikä sekään varmaan mua. Mua harmittaa se niin paljon. Tyttöjeni kanssa uskoisin että mun asiat on ihan hyvin, mut K on aina ollut herkkä ja hiljaisempi niin mä en oo osannu olla sen kanssa niin.
Kun K puhuu mulle, se yleensä sanoo vaan jos on jotain asiaa esimerkiksi saako jotain syötävää tai voiko mennä jonnekin. Joskus jos muuta puhuu niin lässyttää. Miks se ei voi puhuu mulle samalla tavalla kuin kavereilleen?

Monissa asioissa oon aina miettiny että haluan tehdä asioita eri tavalla kun mun lapsuudessa mun perheessä on toimittu. Esimerkiksi se että maksan vaikka itseni kipeäksi että lapseni saa harrastaa jotain kehittävää - koska itse en ole koskaan harrastanut mitään. Niin samalla tavalla täytyisi tehdä muutos myös siihen että voisimme olla avoimia ja oppia käyttämään rakastamis-sanoja. Haluaisin olla sillä tavalla helposti lähestyttävä että lapset vois kertoo mulle aina kaikesta. K ei puhu mulle. Jopa se mun kaveri on huomannut sen ja sanoikin että siitä huomaa että se on mun seurassa jotenkin varautunut ja sellainen. Ja se on tuntenut meidät K:n syntymästä asti. Ja meidän suhde on kuulemma myös sen 'ulkopuolisin' silmin ollut aina vähän tällainen. Musta oli aika vaikeaa kuulla se, vaikka olinkin itse ajatellut asian olevan niin. Meidän suhde ei kyllä tosiaan ole sellainen kun äidin ja lapsen välillä pitäisi olla.

Ja tavallaan musta tuntuu et mä oon syyllinen K:n sulkeutuneisuuteen, vaikka eihän se ainakaan yksin mun vika oo, vaikka tavallaan mun valinta, mut ei se tietenkään voinut yksin mun valinta olla. Siis se et mietin että mä vaan en riitä sille, että se on sellasta tyyppiä, sellainen luonne, että se olis tarvinnu myös isän. Ja kun sitä ei oo, niin tuntuu et siltä puuttuu jotain, kun se ei osaa olla mulle, enkä mä osaa olla sille sit myöskään niin täydellinen kuin meistä itsestämme vois olla. Mun on vaan pakko yrittää parhaani mukaan saada K avautumaan mulle enemmän kaikesta ja että silläkin olis kivaa ja luontevaa olla eikä olis mitään tunnetta et ei oo täydet vanhemmat. Mun täytyy vain yksin korvata kaksi. On aina pitänyt, ja nyt kun huomiota K on muutenkin tyttöjen syntymien jälkeen saanut vähemmän, niin me ollaan vaan etäännytty koko ajan enemmän toisistamme. Selitin kaiken nyt varmaan tosi sekavasti.

Ja mähän oon hirveen helposti kateelliseks tuleva tyyppi. Varmaan joka ainoan tuttavaperheen kohdallakin, just siks koska nään että heillä on monet asiat helpommin ja paremmin kun meillä. Ja mä en tiedä miks, mä oon yrittäny opettaa parhaani mukaan heitä hyviks ihmisiks. Mut tää kaikki raastaa mua niin että mua koko ajan vaan väsyttää ja itkettää ja masentaakin. Mä oon onnellinen aina ja pelkästään vain vastasyntyneen vauvan hurmiossa. Kun vauva kasvaa niin kaikki menee taas takas huonosti. Ei musta elämän pitäis olla sellaista et haluaisin koko ajan yksin nukkua ja aina aamulla jo odotan iltaa et sais lapset nukkumaan ja pääsis itsekin. Eiks elämän pitäis olla kivaa? Ees välillä. Mulla ei valitettavasti tunnu et olis pitkään aikaan ollut.. :'( Täällä on nyt kylässä se mun kaveri, ja sen 7v poika ja 4kk tyttö. Ja se tyttövauva on ihan täydellisyys <3 kiltti, iloinen ja tyytyväinen eikä turhista itke. Sitten mulla tää D on sellanen et itkee ja itkee ja itkee ja kiipeilee koko ajan ja kun pelastan sitä kiipeilyistä niin suuttuu ja huutaa. Tää on niin paljon vaikeampi. Miten helppoa elämä olisikaan kun olis vaan yks lapsi ja se olisi kiltti pieni suloinen vauva. Tietenkin jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa eikä täydellisyyttä saa vaatia keneltäkään, mutta kyllä mä oon kateellinen heidän helposta ja kiltisti vauvasta.

Yks positiivinen asia kuitenkin tähän kirjoitukseen; musta tuntuu et oon alkanu parantuu mun vauvakuumeilusta. Koska tää jos kuka vauva olis just sellanen et tulis maailman kamalin vauvakuume, mut ei! Musta tosiaan tuntuu etten halua enkä tarvitse enää vauvoja. Näissä nykyisissä on mulle niin paljon -välillä liikaakin hommaa ja murhetta. Varmaan tähänkin on syynä mun jonkin sortin uupumus.

Eniten mua harmittaa kun lupasin itselleni että en huutaisi, kiukkuisi, itkeisi sinä aikana kun nää vieraat on meillä, mut mulla tuli joku totaalinen ahdistus-itkukohtaus kun en jaksanut enää D:n jatkuvaa itkua ja olin yrittänyt esittää ja pitää niitä tunteita sisälläni.. En ihmettele jos ne vaikka olis nyt suuttunu mulle tai järkyttyny niin ettei uskalla enää koskaan tulla meille kylään :( Musta niin epäreilua kun mun vauva vaan itkee eikä pysy paikoillaan ja niillä joku on koko ajan kiltisti. Ei sit vaan viitsi mennä ja käydä missään kun tietää kuin vaikeeta se mun lasten kanssa on.. Kyllä mua itseäni harmittaa hirveesti kun en osaa olla nähtävästi ihmisiks edes silloin kun on harvinaisia vieraita kylässä. Ja oon pahoillani kun en jaksa käydä missään tai tehdä mitään. Mut D:n kanssa on helpointa olla ihan vaan kotona. :(

Käytiin joku aika sitten K:n ja D:n kanssa 

Polvijärvellä heidän isoisovanhempien luona kylässä. 

B oli silloin mun siskolla yötä sen reissun ajan.

Tässä mun kiipeilevä vauva.

Ja muita kuvia :) 

B:akin vähän vauvatti kun piti ottaa nuken tuttipullo.