Taas tätä yksinäisyysjuttua

Voisin kai palata taas vanhaan aiheeseeni, siihen yksinäisyyteen. Koko ajanhan mulla on sen kanssa ongelmia, välillä se häiritsee enemmän, ja välillä vähemmän.

Oikeesti mulla ei oo täällä lähellä ketään sellaista ystävää, ketä vois nähdä usein. Mulle ei riitä puhelimessa puhuminen, en saa siitä sitä samaa mitä sais jos hengailis ja tekis asioita ja livenä juttelis jonkun kanssa. Mä voisin kyllä nähdä, mut muilla on omat elämänsä ja ei oo aikaa. Mä oon yleensä joka päivä lasteni kanssa, ja sen lisäks nään niiden kavereita, ja eskarin pihalla ehkä jotain kelle saattaa moi ja muutaman lauseen heittää. Miks mun elämä on tässä asiassa menny tällaseks? Ennen oli kavereita keiden kanssa hengailla. Nyt niitä ei oo -ainakaan juurikaan täällä samassa kaupungissa. En usko et kenenkään elämässä on tarkoitus olla näin paljon yksin, ellei hän sitä välttämättä itse halua niin. Mutta mä kyllä olisin sosiaalinen ja kaipaan seuraa.

Ja tottakai sinkkuus ärsyttää edelleen ja paljon, en näe että tähän asiaan välttämättä on koskaan tulossa muutosta. Ei sellanen tuu noin vain missään vastaan ja mä en pysty olemaan juurikaan missään tarjollakaan ilman lapsia (+ mun rajoittunut maku 'vähän' vaikeuttaa asiaa). Toki oon tosi kiitollinen ja onnellinen mun lapsistani, mut aina ne ei riitä, joskus haluaisin jo jotain muutakin.

Tällä hetkellä varmaan eniten koko maailmassa toivoisin, että saisin kokee sen 'normaalin' tunteen. Mikä on monelle niin tavallista, suurin osa varmaan on sen tyylistä ainakin kokenut joskus, mutta mä vaan en ikinä. Siis ihan normaalia perhe-elämää. Ei pitäis olla liikaa vaadittu, kun on niin arkinen asia. Mä vaan en tiiä sellasesta yhtään mitään. Että perheessä olis nainen, mies ja lapset. Etenkin iltaisin on aina ihan tuskaa kun lapset saanut nukkumaan, kun tajuaa että tässä ihan yksin on, ei oo ketään kenen kans höpötellä ja istuskella ym.

Musta sellanen aivan ihana kuvitteellinen tilanne olis, että yhdessä kävelyllä jonkun kanssa kenestä välittää paljon, työnnellä yhteistä vauvaa vaunuissa... Ajatella, oon kolmet vauvat työnnellyt yksin, en koskaan mitenkään tolla tavalla. Miten mä oon voinu olla niin ääliö, että saman ei-hyväksi-koetun asian tehny kolme kertaa. Mokasin vissii jossain vaiheessa elämää. Mutta noinkin normaali asia on mun mielikuvissa niin ihana ja samalla mahdoton. Ja mä ikuinen vauvakuumeilija silti edelleen haaveilen vauvasta vaikka jo kolmen lapsen yksinhuoltajana on kyllä ihan tarpeeksi. Mut pointti oliskin siinä, jos joskus en olis enää yksin.

Oon varmaan ikuisesti kateellinen kaikille pareille. Tiedän, että kateellisuudesta pitäis päästä, eikä sen antaa ohjata elämää, mut luulen et mä pääsen siitä vasta sitten kunnes saan oman kokemuksen. Mä en tällä hetkellä nää muiden suhteissa kun pelkästään oman yksinäisyyteni.

Mä en enää vaan viihdy sinkkuna. Ennen kyllä viihdyin, mutten enää noin pariin vuoteen. Oon ollut sellainen jo tarpeeksi kauan, koko ikäni, niin alkanut todellakin kyllästyttämään. Muuten oon sitä mieltä et ihmisen on hyvä osata olla myös yksin välillä, ettei esim. eron jälkeen oo pakko samantien löytää kumppania, joka kiireessä etsittynä varmaan oliskin epäsopiva. Mutte kun pakko olla jonkun kanssa, koska ei 'osaa' olla yksin.

Mut mä oon ollu tarpeeks yksin, niin mulla ei oo siitä kiinni etten osais. En vain enää halua enkä viihdy. Oon todellakin kyllästynyt olemaan yksin. Tuntuu että musta puuttuu joku iso osa, kokemus, kun en ole koskaan seurustellut. Mutta oon huomannut etten mä etsimälläkään löydä itselleni miestä. En siis etsi, mutta yritän pitää silmät auki ym. Pitäis tosiaan vaan päästä olemaan enemmän tarjolla. Ja mua kun ei kukaan muu koskaan lähesty kun facebookissa sinkkuryhmistä yleensä yli-ikäiset miehet monen sadan kilometrin päästä. (En hyväksy kaveriksi tuntemattomia, enkä vastaa viesteihinkään jos profiilikuva ja/tai viesti ei ole mielestäni kiinnostava. Tämä siksi koska oon huomannut että jos yritän ystävällisesti vastata, niin sitten ne ei silti luovuta vaan jankuttaa ja melkein varmaan janoaa sitä, että luettelisin kaikki asiat mitkä mun mielestä niissä mättää -enkä niin halua tehdä.) Vaikka olen netissä sinkkuryhmissä, niin en niistä etsi elämänkumppania. Siellä on liian suuri painoarvo kuvilla, mikä valitettavasti vaikuttaa muhun. Haluun tavata live-elämässä, siinä on helpompi katsoa myös pintaa syvemmälle. Oonkohan mä jotenkin aivan kamala tai pelottava. Joku syy tähän kaikkeen yksinjäämiseen pitää olla. Tai sitten mun mukana tulevassa sirkuksessa on muille sit ihan liikaa.

Kyllä mä haluun joskus tietää mitä rakkaus on. On oikeesti epäreilua, jos en saa sitä koskaan tietää. Koska varmasti se on erilaista, kuin rakkaus lapsia kohtaan. Eihän tässä maailmassa tarviis olla kun vaan yks mulle sopiva mies, varmasti sellanen on olemassa, on vaan tosi vaikeeta löytää se.