Kamalat arvet ja kamala ulkonäkökriisi

Tää asia on nyt ollu tosi paljon mulla mielessä lähiaikoina. Varmasti johtuu tästä mahan kasvusta, kilojen lisääntymisestä, arpien tulemisesta jälleen kerran entistä näkyvimmiks jne.. Enhän mä oo ollu pitkään aikaan mitenkään päin tyytyväinen itseeni, kropassa (ja naamassakin, ja en ala ees kertoo mun hiuksista, kun värjäysprosessi kestäny koko raskauden ajan!) koko ajan jotain vikaa, etenkin ekan lapsen jälkeen jatkuvasti. Onni on siinä ettei mulla oo ketään miestä kelle koskaan tarviis näytellä itseäni mitenkään. Ja oon päättänytkin ettei kukaan tuu koskaan enää näkee mua millään tapaa täysin naturellina. Sitä vaan vihaa omaa kroppaansa niin paljon.. Mutta kyllä mä joskus kauan aikaa sitten olin tyytyväinen itseeni, ehkä jopa liian, niin että muista se saatto vaikuttaa jopa liian itserakkaalta.

No ensin nää arvet, raskausarvet, mitä on paljon ja pitkiä ja tottakai älyttömän rumia. Tiiän et joillakin on vielä enemmän, mut joillakin taas ei tuu juuri ollenkaan. On tää epäreilua tää elämä. Mä jos erehdyn katsoo peilistä itseeni niin pelästyn, enkä haluu katsoo niitä enää. En uskalla tutkia mun arpia enempää. Ja muutenkin tää maha, varmasti siitä ei tuu enää koskaan esittelykelpoista. Oon jo päättäny että pidän loppuelämäni sitten jotain tukialushousuja, mummoalkkareita mitkä kiristää mahaa. Ja mielellään kohottais peppua tai jotain. Ja mä niin vihaan mun tissejäkin, en ymmärrä miten jotkut pienitissiset haluaa välttämättä hankkii isommat, kun mä taas tekisin mitä vaan jos saisin pienemmät. Multa vois kyllä ihan mielellään siirtää tisseistä massaa reilustikin peppuun. Tyhmää olla tällanen kroppavammanen. Vatsanahka näyttää aina kaikkein hirveimmältä synnytyksen jälkeen, jää löysäks ja roikkuu ja ne arvet näyttää siinä pienemmällä alueella vielä kamalammalta kun pallomahassa kun ei oo vielä synnyttäny.

Enpä tiedä mihin olisin tyytyväinen itsessäni. Mulla on järkyttävän iso nenä, ja neliö pää. Kamalat käsiläskit, ja liian isot tissit, ja ruma maha ja jenkkikset. Jalat on ainoo ok juttu, mut nyt nekin on totaalisen turvoksissa. Pystynkö mä koskaan käyttää mitään kivoja vaatteita, löydänkö mä enää sopivia vaatteita, mitkä peittäis mun viat eli kaiken. Ja että mahdunko mä enää koskaan ees mun entisiin vaatteisiin??

Tää on viimeinen mun vauva, viimeinen synnytys, heti kun saan kaikki mun vauvajutut pois musta, ettei tisseistäkään tuu enää maitoo, niin alan kyllä täysillä YRITTÄÄ tehdä itsestäni edes vaatteet päällä siedettävän. Tulee olemaan vaikeeta kyl vähentää suklaata ja jäätelöö ja herkkuja, näin raskaana ollessa etenkin antaa niin helposti itelleen luvan herkutella. Mut pakko tosiaan tehdä asialle jotain, oon kyllästyny valittamaan aina tästä samasta. Jos olis rikas, olis niin ihanaa mennä kaikenlaisiin leikkauksiin.

Vaikka mulla ei oo ollut juurikaan elämää (muuta kuin lapsiperhe-elämä) ennen tätäkään, niin odotan kyllä niin kovasti että saisin oman elämäni takaisin. Jos sitä koskaan enää saa? Ehkä mä oon ikuisesti pelkkä äiti. Luulis että sen lisäks kuuluis ja sais olla muutakin, mutta en mä vaan mitenkään voi. Siihen että vois tuntea itsensä välillä ensisijaisesti naiseks eikä äidiks, niin tarviis sitä omaa aikaa, ettei olis koko ajan lapsen tai lasten kanssa. Kyllä mä välillä kaipaan biletystäkin, vaikka oonkin päättäny jatkaa tästä absolutistina. En tosiaan halua aiheuttaa itselleni krapuloita tahallaan kaikkien näiden oksentelujen jälkeen :D Mut lastenvahteja kun ei oo oikein tarjolla niin sillon oma identiteetti katoaa täysin kokonaan sillon kun saa lapsia. Mulla on välillä niin tosi kova ikävä sitä aikaa kun sain 2,5 vuoden ajan olla oma itseni, päättää itse asioista mitä tehdä ja mennä minne haluu millon haluu jos huvittaa. Nyt ei voi suunnitella mitään, kun lastenvahtia on vaikee saada edes tunniks tai pariks. Ymmärtäähän sen että on muillakin oma elämä. Ja mitä mun äitikin on sanonu monia kertoja, että kun on itse päättäny tehdä lapsensa, pitää ne itse myös hoitaa. Toi lause on jotenkin iskostunu mun päähän, niin en edes kehtaa usein, enkä kun vaan harvoilta, pyytää minkäänlaista apua jos tarviin.

Pakko vaan yrittää jatkaa elämää vaikka asiat olis miten vialla ja kaikki mättäis. Kaikki on tylsää ja mua jumittaa olla näin masentunut. Mutta viimeksikin olin raskausajan, ja piristyin heti sen jälkeen kun B synty. Neuvolan masennustestien mukaan oon ainakin ollu joka raskauden ajan masentunu, mut en enää sitten kun oon tehny testit uudestaan synnytysten jälkeen.

Ulkonäöllä ei pitäis olla näin suurta merkitystä, mut miks ihmeessä sillä on? Aina haluais että jotain olis paremmin. Ja ne arvet, nekin tulee hyvän asian takia, niin miks en osaa suhtautuu niihin, kuten jotkut ajattelee että ne vaan on ja ne on merkkejä pienen ihmisen elämästä. Ja tottahan se on että mäkin oon olemassa enää pelkästään mun lasten takia, ja jos niitä haittaa mun arvet ja läskit ja ruma nahka, minkä ne on aika pitkälti ite aiheuttanu niin ihan sama. Ja mitä en tekis lasten takia? tottakai arvet on pieni hinta tästä kaikesta. Silti en pysty olemaan huomioimatta asiaa jatkuvasti ja olla sen suhteen normaalisti. Mun oma elämäni loppui kun K synty, väheni huimasti jo kun tulin sillon 21 vuotiaana raskaaks. En tosiaan ollu ehtiny yrittää toteuttaa omaa itseäni kun 2,5v (koska porukoilla asuessa mitään ei voinu tehä koska ne on niin tarkkoja) ja mietin just että oon melkein saman ajan elämässäni kitunu raskaana huonovointisena ja vaivasena kaikissa tuskissani. Joillakin kuitenkin jatkuu oma elämä jollain tapaa myös lasten saannin jälkeen, ja ne voi olla sen äidin lisäks myös nainen välillä. Siitä oon kyllä taas kerran kateellinen sellasille ihmisille. Olenko mä ikuisesti vaan pelkkä väsynyt, kiukkunen, ruma, läski, arpinen ÄITI?!? äitinä on joo ihan jees totta kai, just parasta, mut saisko sen lisäks joskus jotain vähän muutakin pliis?? Musta tulee seuraavaks vaan vanha raihnanen mummo, ja mä nyt jo liikun samalla tavalla kun ne mummot, hitaasti ja vaivalloisesti. Oikeestaan monet mummot ohittaa mut jo kaduilla :D

Ja yks asia mikä tulee mulla usein mieleen kans, on se että mun äiti sano tossa joku aika sitten ettei voi tulla enää yhtä söpöö vauvaa, ei voi tulla toista yhtä söpöö tyttöä mitä Barbie on. Usein muistan sen ja alkaa itkettää. Tuntuu jo valmiiks ettei porukat tuu tykkää mun vauvasta. Ja taas, tässäkin on kyseessä söpöys, eli ulkonäkö on tärkeä asia! Myös pienelle viattomalle, vastasyntyneellä, ehkä ruttuselle, ryppyselle, ehkä jopa hassunnäköselle vauvallekin. Pitää olla tarpeeks söpö jotta sais muut ees vähän tykkäämään siitä. Muutenkin tuntuu ettei suvussa olis enää tilaa tälle uusimmalle. Kuka on silti mulle ihan yhtä tärkee ja rakas kun B ja K <3 Ja miten mä voin tuntee itseni näin yksinäiseks, kun mulla on mun lapset, ketkä on mulle tärkeintä maailmassa?? Miestä en edes haluais kun tiedän etten osais olla vakavasti sen kans, enkä haluais muuttaa koskaan yhteen, enkä kai oo vaan koskaan kiintynyt sillä tavalla mihinkään muuhun kun lapsiin. Sellanen olis mun elämässä vaan tiellä. Mutta siis kavereita vois aina olla enemmän, tai niillä vois olla enemmän aikaa. Varmaan se on sit se mitä multa puuttuu, tän tulevan vauvan lisäks. Toivon niin että mun ystävät alkais saada lapsia niin meillä olis enemmän samankaltaiset elämät. Nyt on kaikkien kanssa niin eri elämänvaiheissa ja eri aikataulut..