"Mä haluun iskän!"

Voi vitsit, tänään tää sit tapahtui, mitä oon jo kauan pelännytkin millon tää alkaa. K ei oo koskaan aikasemmin mulle suoraan sanonu että se haluaa iskän. Ei ikinä ennen, mutta tänään sitten sanoi niin. Onhan se jo 9v, mutta mä en oo silti valmis yhtään mihinkään.. siis puhumaan vaikeista aiheista. Tiedänhän mä, että se kaipaa sellasta, ja on mua tässä harmittanut lasteni puolesta kun en pysty tarjoamaan niille isiä. Mutta se on kuitenkin asia mille mä en vaan voi mitään. On kyllä olo että oon tosi surkee äiti tän takia. K oli täällä kaverinsa kanssa ja kyselin niiltä tyttöystävätoiveista, kuka kelpais ja millanen sen pitäis olla. Kyselen tollasta usein, kun mua kiinnostaa, ja olisin kyllä avoin ideaan että sillä olis jo tavallaan tolleen leikkimielisesti ees tyttöystävä. Tiiän useempia ton ikäsiä keillä jo on tai on ollut. Mutta en saanut kyl mitään selvää vastausta tohon, joten tulin siihen tuloksiin ettei se vielä tyttöystävää kaipaa. En varmaan ikinä enää viitti alkaa kyselee niiden tyttöystävätoiveista, kun ajan samalla itseni siinä kiperään tilanteeseen niinkun nyttenhän se sano mulle että "no miks sä et hommaa poikaystävää, mä haluun iskän!". Eli itse olin tyhmä kun vein tietämättäni keskustelua tuohon suuntaan. Tietenkin sanoin siihen että vaikka jos ikinä saisin poikaystävää niin ei se silti olis sen iskä. Koska eihän se olis. Mut silti kuulemma voisin sille joululahjaks hommata iskän. Mistä ihmeestä niitä saa, meenkö jostain kaupasta ostamaan? Mun mielestä lahjatoiveet on jo ollut isoja, tietokoneita, kännyköitä, tabletteja... ja arvelin että joskus tulee toiveeks mopot ja sit autot, mutta ettäkyllä se nyt sit heti pomppas kaikkein suurimpaan mahdolliseen (siis mahdottomaan!) toiveeseen! Voi apua... Ja mä oon niin huono äiti kun en tollasta perus-asiaa pysty antamaan.

Meillä tästä aiheesta kyseleminen on ollut varmaan aika vähäistä kenenkään lapsen osalta. Oon aina vastannut niin minimaalisesti kun voi. Aina niillä on ollu ihan pikkuisesta asti kaikissa kotileikeissä ja lelujen kanssa mukana isät ja suuressakin roolissa, vaikken oo tosielämässä antanutkaan sellasta mallia koskaan näille. Mutta tähän kuka on mun isä juttuun, on riittänyt se selitys että sitä ei vain ole. Oon selittänyt että joillain on vain yksi vanhempi, joillain ei oo äitiä, ja joillain on kaksikin, että perheitä on erilaisia. Meillä on aina ollut tällainen. Onhan ne siis kuitenkin koko meidän elämän ajan tottunut tällaiseen isättömään elämään, mut kai sitä sellasta silti jotenkin kaipaa. Ja musta tuntuu että K erityisesti, koska se asustaa ainoana poikana täällä tyttöjen keskellä. Ja varmasti ikäkin jo vaikuttaa asiaan. No, tää on yks asia mikä tulee varmasti loppuelämän olemaan jotenkin vaikea ja hankala asia. En osaa ees vastata mihinkään yhtään mitään.

Mun täytyy yrittää jotain, täytyy etsii joku ihan uus tyyppi mein elämään. Ens vuodeks hyvä Uuden Vuoden lupaus. Tosi tosi tosi hankala vaan toteuttaa! Mielelläni haluaisin jo ihan oikean poikaystävän kylläkin, joka jollain tapaa sit olis mein elämässä mukana, vaikkei tietenkään tarviis alkaa oikeesti isäks mun isättömille lapsille. Olisin nyt valmis sellaseen, ennen en ollut, siks musta tuntuukin että oon vasta tänä vuonna aikuistunu. Mutta vaikka oon tässä nyt tän vuoden ollutkin tälleen et haluaisin jonkun, niin miten mä oon edelleen ollut niin lapsellinen, että oon tässäkin koko ajan vaan miettinyt itseeni et olis kiva jos mulle saisin jonkun, mut en ollut ajatellu siinä mun lapsia juurikaan. Vaikka näistä kuitenkin aina joku koko ajan roikkuu mun mukana. Että nekin haluaa ehkä jonkun tyypin kenen kanssa hengailla..? Mut tää sit vaikeentaa asiaa vaan entisestään, kun mun ei tarvii löytää pelkästään mulle joku, vaan joku meille kaikille! En vaan usko, että mä osaisin ees kovinkaan hyvin alkaa leikkii mitään perhettä yhtäkkiä kenenkään tuntemattoman kanssa.

Tää on varmasti yks vaikeimpia asioita mun elämässä käsitellä ja yrittää keksii oikeeta keinoa mihinkään. Totuus tietty paras, enkä mä oo koskaan valehdellutkaan, mutta en kyllä oo oikeestaan koskaan kertonutkaan mitään, koska luulen että lapset on liian pieniä ymmärtämään. Ei mulla oo antaa mitään yhtä varmasti oikeeta tarinaa kerrottavaks. Koska en mä itsekään tiedä melkein mitään. Vitsi mun pää hajoo näistä asioista... voispa jotenkin muuttaa mennyttä, niin että olis sillon heti kun oli mahdollista niin selvittänyt kaiken, eikä vaan jättänyt kaiken selvittämättä. Pitäisi olla kokonainen perhe, edes kahden katon alla...