Sweet 16 ja vapauden kaipuu

- mun pärstä, noin 16 wee -
en oikeesti osaa ottaa muuta kun aina tän saman ilmeen

En mä sit onnistunu tossa positiivisessa ajattelussa ollenkaan, voi kissa.. Mikähän siinä on niin vaikeeta? Tänään mä vanhenin, oon taas/edelleen sen 16v. Viime yönä siivosin kolmeen asti, koska ajattelin etten haluais tänään motkottaa sotkusta eli se asia oli ihan ok. Ja se, että olin valmistautunut täysin siihen että en oo bilettämässä vaan kotona lasteni kanssa, ja olin tyytyväinenkin siihen ratkaisuun. Mulla tosin tais olla siinä joku taka-ajatus. Olisin halunnut että pääsisin sit ens viikonloppuna bilettämään. Mutta vaikken asiasta ees oo kysynyt että pääsiskö lapset viikonpäästä mummille ja ukille yölainaan, asia tuli ilmi jo muutenkin tänään, että turha toivo. Ei mun lapset, kaikki kolme kerralla, oo pääsemässä enää tän vuoden puolella yökylään. Mä oon jotenkin niin kiltti, että mä en ees uskalla pyytää ja kysyä hoitoa ellei oo ihan pakko, tai että jos musta tuntuu ettei mein porukat oo vastaanottavalla tuulella. Kuuntelen siis niiden fiiliksiä, että jos kuulostaa väsyneeltä tai jotain niin tietenkään en ees kysy. Haluan että sit kun mun lapset on siellä, niin ne pitää niitä mielellään eikä pakosta tai koska ei viitsiny kieltäytyä vaikkei olis jaksanut. Sit kun ton sain selville että turha kuvitellakaan mulle mitään vapauksia lähiaikoina, niin oma fiilis laski tietenkin alas, ja siellä se on edelleen. Olis niin ihanaa jos olis jotain mitä odottaa, jotain erilaista ja vähän vastuuttomampaa, jotain omaa. Mutta kun ei niin ei. Ehkä mä jossain vaiheessa ens vuonna pääsen vähän elää omaakin elämää. Toivon niin. En tiiä kuinka monella kotiäideistä on näin, mut mustahan tuntuu että mua itseäni ei edes oo, mä oon vaan lasteni äiti. Ja haluaisin paljon että sen lisäks mulla olis muukin oma elämä. Netissä ehkä on, ainakin siellä on ihmisiä keiden kanssa jutella. Mutta ihan oikeassa elämässä.

Kyllä mulla vähän luxusta oli. Kävin tuttavan kanssa leffassa katsoo Salkkarit leffan. Hengähdystauko lapsista samalla. Ja tänään äiti oli meillä hetken, pääsin käymään yksin kaupassa, hakemassa varastosta joulujutut, ja postissa. Kyllä se on aina vähän helpottavaa kun ei tarvii pikku kiukkupussia huudattaa ja pukee joka pikkureissua varten ja ottaa vähintään kahta lasta mukaan. Luulen kyllä että monelle äidille tällainen olisi ihan arkea eikä niin luxusta. Mut totaali-yksinhuoltajille se on luxusta. Silti odotin enemmän, mulla oli toive että voisin silti vähän jälkikäteen mennä ulos tapaamaan kavereita tai jotain. No ehkä mä joskus ens vuonna pääsen vähän ulos, ja etsin sieltä itselleni miehen :D

Joka vuosi joulun aikaan tää pääsee esille. :)
Ihan ite pikkukätösin lapsena tein näin söpön ja viattoman tontun. :D

Pidettiin sitten ihan omassa porukassa pikkujoulut, laitettiin tonttuja ja muita seinille ja koottiin ja koristeltiin tekokuuset, leivottiin pipareita, ja annoin lapsille pikkulahjat. Ei ne kyllä silti tuntunut yhtään pikkujouluilta. No tiskaaminenhan ei oo kivaa, ja kun tiskaan ja siivoon mein työstä aiheutuneet sotkut (plus kaatuneet maitomukit ja lattialle pissatut pissat), ja samalla mielessä muhii et höh kun en voi päästä lähiaikoina vapaalle... niin ei se ollu sellanen hyvä joulufiilis. Ja K ei osanut kai arvostaa tällaista juurikaan, se keskittyi pelaamiseen tietokoneella, kännykällä, tabletilla... B ainakin koristeli ihan mielellään, ja D myös siinä perässä. Ehkä olisi pitänyt pakottaa itsensä edes laulamaan joululauluja niin jos olis vähän fiilistä tullut.

..ja kappas! Taas mulla sama ilme :D

D:hän oli K:n synttärien aikoihin pari yötä mummin ja ukin luona, ja sitten lähiaikoina B:kin halusi. Huomenna ehkä K pääsee. Yritin kyllä että eiiiii, ei sen tarvii tulla.. Koska haluun mielummin kaikki kun vaan yhden. Toki oon tästä kaikesta kiitollinen, mutta entäs MINÄ??? Entä se mun hyöty? Ehkä siitä oli sillon hyötyä että D:stä sain vapaata, koska se oli jotenkin kuluttanut mua niin loppuun sillä hetkellä, mutta kyllä mä kaikkein mieluiten haluaisin että kaikki olisi kerralla jotta mullekin siitä tulisi hyöty. Oonko mä tässä itsekäs? Mut mun mielestä mun vapaus on kuitenkin tärkein, koska mun jaksaminen on tän perheen kannalta niin tärkeää. K saa olla ilman siskoja koulussa ja pihalla kavereiden kanssa ja missä lie, ja B saa olla kerhossa ja tanssissa, ja D nyt muutenkin vaatii multa eniten huomiota. Toki ymmärrän kun mummi ja ukki ehkä haluaa viettää niiden kanssa kahdenkeskistäkin aikaa, koska D vie muuten kaiken huomion muilta, ja että niille on helpompaa ottaa vaan yksi. Mutta silti, mä haluan sen hyödyn! Tosi monesti oon sanonutkin että ei näin, kun haluan kaikki samaan aikaan -kaikki tai ei kukaan. Mutta joskus suostun ja sit inhottaa kun 'mun vuoro' menee ilman mitään hyötyä mulle. Sitten pitää ties kuin kauan odottaa että mulla olis seuraava mahdollisuus vapaaseen. Ehkä mä oikeesti tästä lähtien oon vaan tiukkana että kukaan ei mee yöks jos kaikki ei mee, mun on tärkeetä saada elää myös omaa elämää. Yrittää vielä hankkia sellanen ennenkun on liian myöhäistä.

Mun vanhemmillahan ei ollut koskaan vapaata meistä, ei mummot ottanu meitä kaikkia kolmea kerralla. Joskus ne siitä mainitseekin. Vähän sillä vaikutteilla ettei heidänkään tarviis auttaa kun heitä ei oo autettu. Ja ettei hekään oo koskaan käynyt missään (eli ei kai sitä omaa elämää?), mutta musta se on eri asia, niillä on ollut toisensa, mä oon yksin. Miljoona kertaa oon kuvitellut ja haaveillut millasta olis hengailla yhdessä jonkun kanssa vaikka iltaisin kun lapset on käyny nukkuu. Mä vaan yksin tylsänä jotain yritän keksiä, ja puhumatta kun en yksin höpise, mut niillä on koko ajan ollut siinä joku toinen kenestä on seuraa ja juttelukaveriksi. Onneks nää on kuitenkin auttanut mua lasteni kanssa, oon kaikesta avusta silti kiitollinen. Mutta ehkä se on tässä kun on ainoostaan nää yhdet ketkä auttaa, mun porukat, niin silti siinä ei oo mulle tarpeeks. Jos olis toinenkin paikka, eli tuplasti enemmän ehkä apuja niin se vois olla jo hyvä.

Inhottavaa aina masennella. Yksin mä oon tällanen. Aina kun oon muiden ihmisten seurassa, oon omasta mielestäni paljon ihanampi, oon enemmän oma itseni niinkun olin ennen. Valitettavasti voin niin harvoin olla se positiivinen, iloinen ja pirteä minä. Varmaan tälleen blogissa vaikutan just siltä vääränlaiselta - koska ainahan mä oon yksin kun kirjotan, ja yleensä haluaa kirjottaa eniten ylös just näitä mieltä painavia asioita. Jonkinlainen purkautumiskeino.

Pitäis olla nyt tällanen fiilis..

... mutta mun olo on lähinnä tällanen.