onnellinen???

Raskaus vie melkein kaikki fyysiset voimat yhdeksäks kuukaudeks, ja ihan hirmu paljon myös henkisiä voimia. Mua säälittää mun lapset kun niiden elämästä on mennyt nyt näin paljon 'vajavaisen äidin' kanssa. Oon sanonu lapsilleni et äiti palaa sitten (toivon mukaan!) normaaliks kun vauva on syntynyt. Mä en tiiä millon muuten olisin itkeny ja masennellu näin paljon kun nyt tän raskauden aikana. Mä niin toivon että se kaikki olis pian ohi! Mä en mitenkään vois harkitakaan enää koskaan haluavani uutta vauvaa, nykyiset lapset jäis niin monesta asiasta taas paitsi sen takia kun mä 'kärsisin' niin kauan.

Ei, mä en oo nyt onnellinen. En voi mitenkään väittää niin. Mä en oo onnellinen raskaana, en ollenkaan. Enkä mä oo onnellinen Helsingissä. Enkä etenkään tässä asunnossa. Kaikki stressaa.

Olen kyllä onnellinen näistä mun lapsista ja tästä tulevasta. Ne on tärkeintä mulle koko maailmassa. Ja mä haluan olla iloinen ja onnellinen vielä. Kaikki henkiset ja fyysiset vaivat vaan nyt on jonkin aikaa ollu esteenä kaikelle. Enkä tiiä saisko niin edes olla? Ei ne asiat sais ohittaa hyviä asioita.
Uskon kyllä että oon onnellisempi kun tää raskaus on ohi ja vauva sylissä. Ja sitten kun saadaan isompi kämppä ja voidaan asettua mein lopulliseen paikkaan ja kaikki on kunnossa, niin ollaan täysin onnellisia. Kun ei tarvii stressaa asumisesta ja siitä että oltais aina yksin. Sillon on toivottavasti useemmin seuraa suvusta ja kavereista.

Ehdin perjantaina jo innostuu siitä limatulpasta että synnytys olis pian käsillä. Mutta ei. Ja äitienpäivä oli harvinaisen hyvä päivä, ihme kyllä, mun elämässä näille päiville, käytiin Linnanmäellä, Sealifessa, tehtiin kakku, tai mä tein melkein vaan yksin ja käytiin pitkällä kävelyllä mun kuntoon ja pingviinikävelytyyliin nähden. Ajattelin yrittää edesauttaa sitä että vauva haluais ulos rasittamalla itseäni, oli kyllä jalat ja kroppa kovilla kun melkein vaan kävelly koko päivän. Mutta sen jälkeenkin on tullut vaan väritöntä tai valkoista limaa. Mä jopa lakkasin Daisy-kynnet valmiiks, jotta olis hyvät kynnet, valmiina synnyttämään.

Mutta nyt mä oon niin menettäny toivoni. En ala enää innostuu yhtään mistään että syntyis koskaan. Ei tapahdu varmasti mitään ennen käynnistämistä ja sillon se on varmasti jo reilusti yli 4kg. Mä oikeesti vaan itken ja masentelen, en mä oikein muuta tee nyt. Mä en vaan jaksa odottaa. Ja K:n luuseri-käyttäytyminen (liian ujo, ei uskalla sanoo ees moita ja heippaa kavereilleen ainakaan kun mä oon vieressä, mitä oon yrittäny sanoo ja neuvoo sitä monia kertoja jo pitkän aikaa, se ei vaan jää sen päähän, et sellanen olis hyvää käyttäytymistä) ei auta asiaa. Mua toi asia on K:ssa häirinny jo kauan, ja yritän tsemppaa sitä, menee kuitenkin syksyllä kouluunkin. Senkin suhteen oon nyt toivoton ja luovuttamassa. Onneks K:sta on ollut välillä ihan hyvinkin apua B:n kanssa, siitä on sille paljon seuraa kun malttaa olla kotona.

Onneks tää on viimenen kerta raskaana niin ei enää ikinä tarvii kärsii mistään näistä mitkä nyt vaivannu jatkuvasti. Ja ainaki voin olla tasan varma että missaan sen Mötley Crüen kaikella tapaa. Äskenkin puhuin mun veljen vaimon kans puhelimes, se meinas jo viime viikonloppuna et ne tulis tänne käymään, mut ei tullu kun B:lla oli kova flunssa. Nyt sit mietti tätä tulevaa vkl, mut loppujen lopuks puhelimessa pääty et ei niiden oo järkee tulla käymään kun kuulostaan niin masentavalta seuralta. Ihan totta kyllä, en itekään haluais olla nyt mun seurassa! Jos osaisin olla ajattelematta, en ajattelis vauvaa enää sekuntiakaan. Ahdistaa ihan hirveesti kaikki. Niin totta, että odottavan aika on pitkä, yks sekuntikin tuntuu tunnilta. Ja oon koko ajan itkeny siitä lähtien kun haettiin K tänään eskarista, kun se toi nössöydellään niin huonon mielen mulle sillä samalla sekunnilla kun näin sen kun haettiin.. plaah. tällanen avautuminen taas tällä kertaa.

Se vaan on kun ei yhtään tykkää olla raskaana, ja on niin kärsimätön ja malttamaton.. musta mä oon jo ihan tarpeeks kauan tässä jo kärsiny. Oon niin varma et tääki syntyy vasta sit kun käynnistetään. Tosi ihme jos syntyis nyt ennen sitä. Ei oo kivaa olla koko ajan tosi huonolla tuulella. Oon kyllä itkenyt nyt monen vuoden tarpeiks ties minkä takia nyt tän raskauden aikana. Mä niin haluaisin nyt vaan jättää lapset yksin-kahestaan kotiin ja mennä yksin käymään jossai kävelee. Mutta en mä tietenkään voi tehdä niin, on mulla aivot sentään. Sit mä vaan sulkeudun omaan huoneeseeni sängylle itkemään ja ne koputtelee oven takana et äiti avaa, ja mä en leikisti ees kuule sitä.. :(