Sinkkupäivitys

Sain viime lauantaina, viikko sitten, vapaaillan ja -yön. Oli ollut taas tunne et olisin sellasen tarpeessa ja täällä oli sopivasti yhdessä baarissa sinkkubileetkin, minne olin innoissani menossa. Loppujen lopuksi jäi huono mieli niistä, ja koko illasta. Kuten mulla on usein tässä ollut. Aina on haluamassa vapautta, mutta sitten ei olekaan niin kivaa ja tuntuu että turhaan missään kävin. Olisin ihan yhtä hyvin ollu kotona lasteni kanssa. No, kuten mulla yleensä, niin on vaikee saada seuraa vapaailtani viettoon, se aina aiheuttaa oman stressinsä. Sinkkubileisiin tosin vois yksinkin mennä, mutta onhan se kivaa jos on kaveri mukana. Illanvietossa yks parhaita asioita olis mun mielestä jonkun tyttökaverin kanssa valmistelu ja aloittelu. Sen tein nyt suurimmaksi osaksi yksin. Yhden kaverin piti tulla aloitteluun, ja toisen kanssa oli sovittu nähdä keskustassa, mutta molemmat peruuntui, onneksi sain yllättäen yhden muun kaverin sit mukaani.

Mutta tästä tulin taas siihen tulokseen, etten aio enää ees yrittää vapaaillan saamista, ellei oo tiedossa isompia bileitä. En halua laskee yhden kaverin varaan, kun en halua ottaa riskiä että joutuisin vapaan viettämään yksin kun se peruisi. Mikähän tässä mulla on, onko jotenkin liian vähän ja vääränlaisia kavereita. Ei joskus ennen ollut sellaista ongelmaa. ja suht harvoin kavereilla on mahdollista saada musta lapsetonta seuraa, niin tavallaan luulis et sillon kaikkien pitäis olla tyrkyllä mun seuraan. Mut ei, pitää varmaan kaikki kysyä läpi ja sit saa muutaman ehkä vastauksen, niin ei sen varassa oo kiva mennä. Vapaaillan pääasia pitäisi olla viettää aikaa just kavereiden kanssa, eikä se että menee yksin baariin etsimään tulevaa poikaystävää.
Ajattelin siis että ensi kerralla en pyydä vapaata, jos mulla on tunne et olis kiva käydä jossain, vaan sit vasta kun on isommat juhlat, vaikka kaverin bileet, minne on kutsuttu enemmän jengiä, koska siinä ei haittaisi ihmisten peruminen, koska olis varmasti ees jotain seuraa, kun tuskin kaikki peruisi tai jättäisi tulematta.

No ne sinkkubileet oli sinällään myös pettymys, en päässyt edes siihen speed-datingiin. Siihen otettiin 15 naista ja 15 miestä ja kun ilmoittautumisjonossa tuli mun vuoro niin sanottiinkin et naiset on jo täynnä. Olisi ollut kiva kokemus tollanen speed-dating, vaikken oletakaan että olisin sieltä ketään löytänyt. Katselin kyllä baarin ympäri, enkä löytäny ketään mun tyylistä kiinnostavaa. Vaihdettiin baaria. Kolmessa baarissa käytiin, missään ei mulle ketään. Mutta toisaalta, luulen ettei baarit oo paras paikka etsii miehiä, niinkun ei netti tai tinderkään. En varmaan olis löytäny ketään vaikka olisin käynyt kaikki Lappeenrannan baarit läpi. Hankalaa kun on sellanen erilainen miesmaku.

Kävi sit mielessä yks syy siihen miks voin ehkä olla sinkku. Mä aloitin tän homman liian myöhään. Olis pitäny alottaa sillon yli 10v sitten, kun ehkä ihmiset vasta etsi parejaan. Mut mua ei sillon kiinnostanut mikään vakavampi. Mulla on sellainen ikätoive et olis 5v nuorempi-5v vanhempi. Eli mielellään 80-luvulla syntynyt. Tai ihan 70-luvun lopussa. Tuntuu et sellaset kolmekymppiset miehet etsii nuorempaa eikä niinkään oman ikäistään naista. Eli parikymppiset sit vie mun potentiaaliset miehet. Ja mun ikäset ehkä kelpais yli 40 vuotiaille, ja mä taas en yhtään katsele sinne suuntaan. (en oo mitään 40-vuotiaita vastaan, hyviä ihmisiä on varmasti ne 40+ vuotiaat miehetkin, ne on täydellisiä niille 40+ vuotiaille naisille.) Suurin osa mun ikäisistä elää jo ensimmäisessä, tai ehkä toisessa vakavassa perhesuhteessaan, niin pitääks mun nyt sit odotella niiden eroa kun en hirveesti vanhempaakaan halua. Muuten jälellä on ehkä ns. ö-luokka. Ja jos ottaisin jonkun sellaisen kenestä en itse oikeasti ole yhtään kiinnostunut, tekisin siinä väärin sille miehellekin. Joo, ikä on vaan numero jne, mut mun mielipide on se et 5vuoden ikähaarukka molempiin suuntiin ei pitäis olla liikaa toivottu. Musta tuntuu että tein mokan tässä toisen puoliskon etsimisessä, koska aloitin liian myöhään tän homman, tällä hetkellä tunnun olevani väliinputoaja tässä ikäjutussa. Ja onhan ikää tärkeämpää se ns. samanhenkisyys kuitenkin, mutta jokatapauksessa tällaista mietiskelin. Musta tää noin 30v tuntuu vanhalta jo tähän poikaystävän etsintään. Varmaan siks koska oon elänyt äiti-tavalla kymmenen vuotta, ja muutenkin aloitin nuoruuden elämisen vasta 18 vuotiaana kun muutin kotoa pois, joten ei siinä välissä kovin kauan ehtinyt 'elää'.

Tästä tulee taas pitkä kirjoitus, mutta vielä yksi tärkeä juttu, mulla nimittäin oli eilen illalla TREFFIT!  Kaveri oli jo jonkin aikaa puhunut mulle yhdestä kaveristaan. Sain nyt siltä sen puhelinnumeron ja laitoin viestiä. Sovittiin että se tulee meille illalla kun oon saanut lapset nukkumaan. Uskalsin pyytää sen kotiini koska sai niin hyvät suositukset siltä kaveriltani, en olis tuntematonta tänne uskaltanut päästää ensitapaamisella. Olin kuullut siitä vähän ja nähnyt pari kuvaa, ja ajattelin että miksei, kannattaahan edes kokeilla voisko siitä tulla mukaan. Mähän tykkään eniten rokkari-tyylistä. Tää oli enemmänkin hevari, mutta ei saa alkaa niin nirsoks ettei vois mitään muuta tsekata kun vaan täysin yhtä kategoriaa. Oli mukava, kiltti, kiva mies, ei mulla oo siitä mitään huonoa sanottavaa.  MUTTA se ei vaan tuntunut siltä miltä luulisin että pitäisi tuntua. Ei tuntunut musta yhtään miltään, ei mun puolelta kipinöinyt vaan ollenkaan. Se oli hyvä mies, mutta ei ehkä mulle sopiva. Harmi, mutta minkä mä sille voin. Mietin et ehkä mä oon vaan jotenkin tunnevammainen, enkä ees osaa tuntee sitä kemiaa millasta pitäis tuntee miehen ja naisen välillä. Ja etenkin kun se vaikutti olevan musta kiinnostunut, niin tuntu jotenkin pahalta sit kun itsestä ei tuntunu miltään. Yritin vaan vältellä sen lähentymisyrityksiä, en mä pystynyt antaa niihin mitään vastakaikua. Mutta tavallaan silti kiva huomata, että ehkä joku vois olla kiinnostunu mustakin.

Ehkä tää vika on tosiaan vaan mussa, että mä en vaan osaa, ja oon jotenkin jumipää. Ehkä se onkin totta kun ihmiset usein sanoo ettei mulle vaan kelpaa mikään. Vaikka haluisin ajatella toisin. Yritin kuitenkin olla avoimin mielin, mutta ehkä me ei sit kuitenkaan oltu sellai tarpeeks samanhenkisiä. Mä kuitenkin yritin, mutta harmittaa ajatella, että onkohan mulle olemassa ketään sopivaa. Jos on niin se on jossain tosi piilossa, joten voisko jo pikkuhiljaa tulla esiin sieltä.
Pystynköhän mä koskaan tuntee mitään kipinää ketään miestä kohtaan..?
Odotan sitä että joskus joku oikein 'kolahtais' muhun.

Mua muuten kiinnostaa kuulla muiden sinkkuudesta kärsivien mietteitä, jos jollain on jotain sanottavaa näihin mun juttuihin, omia kokemuksia tms. Tai voitte linkittää oman bloginne sinkkuaihetta koskevia juttua :)

Tässä vielä bileillan selfieitä :)